Aina maalaismaisemaa katsellessani minut valtaa tunne, että olisipa hauskaa asua maalla. Olisi talo keskellä metsää, jossa sitten asuisin ison perheen kanssa kuin lintukodossa. Ympärillä olisi punamullalla maalattuja maataloja, kiehtovia vanhoja latoja, viljavia peltoja ja vehmaita metsiä villieläimineen. Sitten, hetken haaveiltuani, herään todellisuuteen. Huokaan ja jatkan matkaani läpi metsien ja peltojen. Lintukotoon.
(Ihan arkikielessä käytän sanoja 'vehmas' ja 'viljava'. Uskokoon ken tahtoo.)
Tänään olimme Jillan kanssa pitkähköllä kävelyllä. Askelmittariin tuli lukemaksi 10,6 km ja lähes 12 000 askelta. Huomasin jälleen, että suuntavaisto menee synkässä metsässä hyvin nopeasti sekaisin, sekä sen, että kotona muka ulkoa opeteltu kartta ei sitten olekaan muistissa kovin tarkkana, jos reitiltä poikkeaa.
Reisullamme vastaan käveli ensin oranssiturkkinen kettu, joka ei huomannut meitä ennen kuin Jilla aivasti. Kettu katsoi meitä hetken ja katosi pellonreunasta metsään. Höh, miksi se meitä pelkäsi? Hetken kuluttua näimme myös haukan kaartelemassa metsän yläpuolella, lähes siipiään räpyttelemättä, sekä juuri ennen kotiin tulemista kaksi hirveä. Kohtaaminen tuon valtavan eläimen kanssa oli jälleen sykähdyttävä: sekunnin ajan tuijotimme toisiamme ja punnitsimme tilannetta. Mietin oliko selkäni takana jotakin sopivaa puuta, jonka taakse olisi hyvä heittäytyä... Sitten hirvet säntäsivät takavasemmalle. Huh. Mutta tällöin Jillan metsästysvaisto heräsi. Koira oli niin täpinöissään, että tunsin sen pulssin hihnan välityksellä kädessäni.
Nyt on sauna lämpenemässä ja vatsa täynnä. Elinakin meni juuri nukkumaan, on raukka ihan väsynyt töistänsä. Kohta kuuluu oluttölkin sihahdus.
-janne
