Minikanala

Yllättävän suuret ihmismassat lukevat tätäkin blogia.

Blogit ovat mukavia, koska niissä voi luontevasti kertoa suurille ihmismassoille omista ykstyisasioistaan. Joten kerrotaan nyt tässä, että olemme täällä maalla asuessamme alusta saakka miettineet, josko hankkisimme pienimuotoisen kanalan. Ei tietenkään mitään teollisuusbisneskanankasvattamoa, vaan sellaista perinteistä kanojen pitoa, jossa pihamaalla tepastelee muutama kotkottaja. Niistä saisi sitten munia kotitarpeiksi. Ja ehkä sen verran ylikin, että tuoreilla, lähituotetetuilla luomumunilla voisi lahjoa kukon kiekumiseen kyrpiintyneitä naapureita olemaan jälleen ystäviämme.

Tänään olemme päässeet hieman harjoittelemaan kanojen pitoa ja miettimään asian käytännön puolia, sillä saimme lainaksi kolme tipua. Olohuoneessamme on uusi, taukoamaton taustaääni: piip-piip-piip.

Tipuja hakemassa. Eero käsitteli kanaa
kuin vanha tekijä.

Nyt tiput asuvat meillä muovilaatikossa. Tipuista kaksi on
keltaisia ja yksi tummanruskea.

Tipujen lisäksi saimme myös korillisen munia.

Tiput kävelevät omassa juomavedessään.

Tipujen on määrä olla meillä kanan omistajan loman ajan eli nelisen päivää. Katsotaan ovatko kanavauvat vielä viikon lopulla hengissä, entä kanalahaaveemme.

Nyt on hyvä syy tulla meille kyläilemään.

- Juu, tuo viimeinen lause on kyllä erittäin totta.

-j

Urheilutykitystä

No nyt on elämä yhtä urheilua. Vierumäellä kun ollaan, on tullut liikuttua, heiluttua, pelattua, juostua ja kisailtua. Ja silloin kun ei urheilla, syödään. Mutta koska aterioita on vain kolme päivässä (välipalaa ja iltapalaa ei ole), aterioilla tulee varmuuden vuoksi syötyä niin paljon kuin vain jaksaa. Ja mikäs on syödessä, sillä ruoka kyllä maittaa sporttailun jälkeen, eikä sitä tarvitse itse valmistaa. Eikä täyden vatsan kanssa, lihakset kipeinä oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin lösähtää sänkyyn. Kun television avaa, sieltä tulee lisää urheilua.

Eilen satuin paikalle, kun muut kurssilaiset puhelivat siitä, mitä he kotioloissa harrastavat. Ehkä onnekseni en kerinnyt osallistumaan keskusteluun, sillä olisin saattanut vastata ”halon hakkuuta” ja saada pitkiä katseita.

Tosin, jopa omaksi yllätyksekseni, en suinkaan ole jäänyt muiden sporttilomalaisten jalkoihin, vaikka en ole ikinä pitänyt itseäni kovinkaan kummoisena urheilijana. Halkojen halkominen lienee siis melko hyvää liikuntaa.

Mieltäni on kuitenkin jäänyt askarruttamaan se, vastaako puiden hutkiminen kirveellä lainkaan mitään oikeaa, olympialaisiinkin hyväksyttyä urheilulajia. Lajin olisi oltava sellainen, jossa hetkelliset ponnistukset yhdistyvät sitkeään puurtamiseen sekä hyvään osumatarkkuuteen.

Ahaa, ampumahiihto! Kirves ja kivääri ovat molemmat vaarallisia, ja lajissa pitää olla sekä vahva että tarkka. Mutta ampumahiihdossa voimaa vaativa hiihto ja tarkkuutta vaativa ampuminen vuorottelevat, kun taas halonhakkuussa niitä vaaditaan samaan aikaan. Joten ei.

Sitä paitsi eniten halonhakkuuta muistuttavan urheilulajin on varmasti oltava mailapeli, kirveshän muistuttaa jonkin verran mailaa. Tai no, varsi ainakin on kummassakin.

Jääkiekko? Ei, niin suurilla porukoilla pelattavat nopeat joukkuepelit eivät hengeltään mitenkään vastaa yksinäisen miehen huhkintaa metsän reunassa.

Unohdetaan siis joukkuepelit ja jatketaan kaksin pelattaviin mailapeleihin, koska yksinpelattavia mailapelejä en muista olevan, ainakaan olympiapeleinä.

Aloitetaan pöytätenniksestä, joka englanniksi tunnetaan myös nimellä ping-pong. Nimi kuvaa hyvin kiinalaisten ja korealaisten suosimaa, pöydällä pelattavaa nopeaa peliä mutta ei todellakaan suomalaisia kirveshommia.

No mutta, entäpä miekkailu sitten? Täydellistä: urheilulaji, jossa heilutaan teräaseiden kanssa. Ei sittenkään, sillä nykyiset urheilumiekat muistuttavat enemmän antennia kuin miehekkäästi kalisevaa, lommoille hakattua viikinki- tai ritarimiekkaa. Jo sana floretti on jotenkin samaa sarjaa kuin shaketti, etiketti tai kukkapuketti. Takaisin mailapeleihin siis.

Entäpä sitten tavallinen tennis? Alkaa lähestyä, tenniksessähän palloa saa iskeä hyvinkin lujaa, jopa kahdella kädellä. Mutta siinäkin pelaajilla on yllään lyhyet hameet (ainakin naisilla) ja äänimaailma on plop-plop-plop eikä lähelläkään miehekästä jynks-jynks-krak -ääntä. Ja ammattilaisten tennismailatkin ovat jotain avaruuskevlaria ja painavat noin 85 grammaa.

Sen sijaan golfia pelataan rehellisillä puu- ja rautamailoilla. Pienimmän lyöntimäärän saavuttaa kohdistamalla mailan välityksellä muhkean hetkellisen voiman tarkasti oikeaan kohtaan pallossa. Ja jos lyöt itseesi tai kaveriisi, jälki on pahaa. Ja samoin kuin tukinpätkiä halkoessa ja etenkin puita paikan päälle haaliessa liikutaan metsässä, myös golfissa liikutaan luontoa muistuttavassa ympäristössä, ja peli saattaa kestää tunteja. Väylällä aloitetaan suurella voimalla ja painavalla mailalla ja vähitellen, loppupäätä lähestyessä voiman merkitys vähenee ja tarkkuuden lisääntyy. Aivan kuin puita hakatessa!

Kyllä, voittaja on valittu. Jos olisin urheilija, olisin golfaaja. Golf tosin pääsee olympialajiksi vasta neljän vuoden kuluttua eli Rion olympialaisiin 2016, mutta silti.

Pieniä erojakin tosin on. Golfin pelaaminen on samalla ystävien kanssa olemista, halon hakkuu on yksinäistä. Golf vaatii hakatun, siloitetun, lannoitetun, ajellun ja hoidetun radan, halonhakkuu vaatii hakkuupölkyn. Golfradalle mennään urheiluautolla, liiterin luokse lampsitaan huonoimmissa vaatteissa. Golfvarusteet maksavat ihan hemmetisti, hyvä Fiskars parikymppiä. Golfin pelaamiseen palaa paljon rahaa, halkoja hakkaamalla sitä voi säästää. Tero pelaa golfia, minä hakkaan halkoja. 

-j

Urheilujuhlan tunnelmaa

Kesä etenee. Sen enempää en asiaa halua ajatella. Tämä kesähän vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu, niinhän?

Noh, joka tapauksessa kesä on edennyt niin, että illat pimenevät aikaisemmin ja yöt ovat oikeasti pimeitä. Se tuppaa vähän rajoittamaan harrastusta, tavaksi kun on tullut lähteä urheiluharrastuksiin vasta lasten mentyä nukkumaan. Pitänee vastaisuudessa lähteä jo ennen iltapala-aikaa. Myös blogin päivittäminen on ”vähän” jäänyt. On tullut harrastettua kaikenlaista muuta, ja toisaalta ei oikein ole ollut mitään sanottavaakaan. Ja kamerakin oli kaksi kuukautta hukassa ja löytyi vasta tänään.

Tänään käydessäni pyörä- ja kävelyretkellä bongasin heti lähdettyäni pellolla hirven. Muutaman kymmenen minuutin kuluttua taas katselimme valkohäntäpeuran kanssa toisiamme hetken silmiin, ennen kuin se päätti poistua paikalta. Ja jonkin ajan kuluttua näin metsikössä kaksi metsäpeuraa.

Kotiin päin ajellessani mietin minkähän eläimen seuraavaksi näkisin, sillä ne näköjään pienenivät koko ajan. Naarashirvi painaa ehkä tuollaiset 350 kg ja valkohäntäpeuran massa on 100 kg tietämillä, metsäpeuran ollessa vain koiran kokoinen, noin 15-35 kg. Noh, rusakkohan siinä tiellä juoksi muutaman hetken kuluttua. Ilta oli jo käymässä sen verran myöhäiseksi, että epäilin vahvasti enää bongaavani hämärän takia muita eläimiä. Mutta väärässäpä olin, sillä illan viimeiset otukset osoittivat sijaintinsa vihreällä valolla.

Kiiltomato

Illan hämärtyessä oli mukava ajatus, että vastaan tulevat eläimet tuppasivat olemaan koko ajan pienempiä. En tiedä olisinko päässyt lainkaan kotiin saakka, jos vastaan olisi hyppinyt yhä suurempia ja suurempia otuksia. Hirven jälkeen olisi jo alkanut tosissaan jännittää.

Näin loppukesästä ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua: Olympialaiset ovat alkamassa. Taidan tosin olla Suomen ainoa olutta juova ja lihaa syövä heteromies, jota eivät olumppialaiset lainkaan kiinnosta. Urheilujuhlan tunnelma syntyykin minun kohdallani siitä, että syytän laiskuudestani ja saamattomuudestani huonoa säätä, hukassa olleita varusteita ja muita ulkoisia tekijöitä. Juuri näin toimii oikea urheilija!

Niin ja syntyyhän se tunnelma toki siitäkin, että lähdemme piakkoin Vierumäelle!

-j

Aikamatkalla Porvoo-Hinthaara

11-vuotissynttäreiden kunniaksi lähdimme seikkailemaan Porvooseen 50-luvun hengessä.Puimme päällemme nahkatakkia, lahkeista käännettyjä jameksia, tupakkatakkia, kravatteja, prässättyjä suoria housuja, ruutukauluspaitoja käärityillä hihoilla, hulmuavahelmaisia hameita, huiveja, helmiä ja lakkasimme kyntemme. Otimme eväskorin mukaan ja varustauduimme seikkailumielellä.

Ensimmäiseksi Porvooseen saavuttuamme etsimme leikkipuiston, jossa voisimme syödä ameriikan herkkuja hampurilaisia ja limonaatia. Tytöt huristivat karusellissa ja pojat taistelivat linnoituksessa näkymättömiä vihollisia vastaan.

Serkkutyttöset karusellissa.

Ameriikan herkkuja

Puistopiknikin jälkeen suuntasimme Porvoon vanhalle asemalle, josta lähdimme 50-luvun höyryjunalla kohti Hinthaaraa.

Vaunun ovi

Vaunu sisältä

Coca-colaa ja mustikkakakkua

Junassa herkuttelimme lisää ameriikan herkuilla: Coca-colaa, tuota uutta sihijuomaa Amerikasta, Hubba-Bubba-purkkaa, Amerikan pastilleja, kahvia (ei mitään korviketta) ja mustikkakakkua. 

Poikien mielikuvitus-taisteluleikit jatkuivat junaan asti

Isä lapsineen

Meidän loosi

Hattuhyllylle unohtunut matkalaukku

Serkkutyttöä pidetään hyvänä

Polttoaine

Ihana

Veli ja sisko ja siskontyttö, kaikki tyylikkäitä!

Tiedätkö muuten että...

Komea veturi

Samalta asemalta lähti seuraavaksi hieman nuorempi "lättähattujuna". Siihen emme enää menneet matkustajiksi, vaan tutustuimme siihen ulkopuolelta.

Uskaltaisitko vaihtaa vaunua junan liikkuessa?

Lättähatun ohjaamo

Sieltä se tulee!

Mikä sieltä oikeen tulee?

Reissun tähtihetkiä

Ihanat reippaat pojankoltiaiset

Junareissun jälkeen kiertelimme pikkusen vanhassa Porvoossa ja teimme löytöjä vanhassa rautakaupassa... Löydöistä askartelemme ehkä jotain kivaa parvekkeelle ja autotalliin...

Porvoonjoki

Vanhaa kaupunkia

Kaiken kaikkiaan mukava reissu ja ihania ihmisiä!

Tulipa tehtyä

Jes, tein sen. Kävelin kotioveltamme Karjaalle. Vaikka autolla matkaa on noin 40 km ja asemalta asemalle junarataa pitkin 34 km, askelmittariin kertyi kolmena päivänä noin 65 kilometriä. Pieni osa tästä tosin on kävelty ilman rinkkaa, mutta kuitenkin.

Takaisin tullessa niska oli palanut, kädetkin melkein, jalat olivat sekä rakoilla että lihaskipuiset, hartiat aivan jumissa ja pohkeet lähes kramppitilassa. Viimeiset kilometrit jouduin astumaan päkiä edellä, kun kantapäihin sattui niin vietävästi. Kotona kävelin kuin rollaattorinsa hukannut vanhus.

Nyt seuraavana päivänä oikeastaan enää pohkeisiin sattuu. Sanoisin, että se on silti vähemmän häiritsevää kipua kuin pääkipu, josta suuri osa suomalaisista kärsinee tänään, juhannuspäivänä. Ja morkkiksesta ei ole tietoakaan.

Matkalla tuli nähtyä juuri sitä mitä odotinkin: maalaismaisemaa, kaunista luontoa, lisää maalaismaisemaa, joitakin eläimiä, junarataa ja teitä – etenkin erilaisia teitä. Hiekka- ja asvalttiteiden lisäksi kuljin pitkin traktoriuria, polkuja, junaradan kaapelikourun kantta, pellonlaitaa sekä välillä aivan umpimetsääkin. Kerran kastelin kenkäni suohon, mutta se ei helteessä tuntunut lainkaan pahalta. Ihmisiä näin vain muutamia, jos Karjaata ei lasketa. Luulen, että jollakin suositulla vaellusreitillä ihmisiä olisi tullut jatkuvasti vastaan ja telttaa olisi saanut sovitella anteeksi pyydellen muiden telttojen sekaan.

Ensi kerraksi meni ihan mukavasti. Kuten olin suunnitellutkin, sain vettä kahdesti matkan varrella ystävällisiltä ihmisiltä, joiden pihaan pelmahdin rinkkoineni. Ilma oli kuin morsian eikä mitään yllätyksiä tapahtunut. Kännykän akku ei loppunut, käärmeet eivät hyökkäilleet enkä telonut itseäni ja jäänyt keskelle metsää avomurtuma jalassa. Edes itikat eivät kiusanneet, ehkä oli liian kuuma keli niillekin. Jatkuva liikkuminen toki auttoi myös. Ruokaa oli mukana turhan paljon, mutta parempi toki niin päin kuin toisin päin.

Alla erilaisia teitä.

Alla maisemia ja muita "nähtävyyksiä": 

Ja tässä vielä kuvattuja tauko- ja yöpymispaikkoja:

Melkein kotona:

Kotipeltoa. Ennen kotiin paluuta sitaisin vielä saunavihdan
kotiin viemisiksi. Sen onnistumisesta en tosin ole aivan varma.
- Voiko tuosta tehdä saunavihdan, puolisoni kysyi ojentaessani
sen hänelle kotiovella.

Kaikkineen matka ovelta Karjaan asemalle, junalla takaisin kotikylille ja vielä kävellen asemalta kotiin vei 44 tuntia. Tästä junamatkaan kului alle 25 minuuttia. Paneehan se miettimään. Saman asian voi tehdä hitaasti vanhaan tapaan tai modernisti konevoimalla yli 100-kertaisella nopeudella. Tällöin jäi kyllä suurin osa näkemisen arvoisista asioista näkemättä.