Rumia kuvia

Toimittaja Seija Sartti kirjoitti ajatuksia herättävän artikkelin Helsingin Sanomien elokuun kuukausiliitteeseen. Artikkelissa toimittaja, entinen valokuvaaja, kritisoi ihmisten tapaa ikuistaa elämäänsä valokuvin. Hänen mielestään otokset ovat aina enemmän tai vähemmän lavastettuja, tai ainakin valittu, kohdistettu ja rajattu niin, että ne kaunistelevat totuutta.

Ja miksi aina otetaan mahdollisimman nättejä kuvia? Miksei kukaan ota kuvia rumista aiheista? Aina auringonlaskuja ja kukkivia kukkia, miksei räntäsadetta?

Niin. Tämäpä pisti ajattelemaan: miksei? Takavuosina kyllä näin Kiasman myymälässä myytävän taitelijan toteuttamaa postikorttisarjaa, jossa oli kuvattu Helsingin ympäryskunnista ei-niin-edustavia kuvakulmia. Kirkkonummelta mukaan oli valittu otos Spar-kaupan takapihalta kunnan keskustasta. Myyntiin panemisen perusteena tuntuu olleen, että koska postikorttisarja oli ajatuksia herättävää, se oli taidetta.

Joka tapauksessa Sartin artikkeli sai minut miettimään, onko räntäsade rumaa. Voiko luonto ylipäätään olla ruma, vai onko luonnollisuus aina kaunista? On selvää, että Sparin takapiha on ruma ja varmasti iso osa ihmisen mistä tahansa aikaansaannoksista on rumia, mutta entä luonto, jossa ei ihmisen kosketus näy?

Miksi meillä on sanonta, että joku on luonnonkaunis, mutta luonnonrumasta ei puhuta? Kun leijona raatelee seepran, onko se rumaa vai vain luonnollista? Ja tiedän kyllä, etten viihdy räntäsateessa, mutta eihän se vielä tee räntäsateesta rumaa. Onko räntäsateen rumuuteen sittenkin syynä vain assosiaatio kastumisesta ja palelemisesta? Toisaalta kyllähän vaikkapa avannossa uidessakin varmasti kastuu ja paleleekin, mutta eihän se vielä avannosta rumaa tee.

Vai onko räntäsateen rumuuden syynä vain kuollut luonto ja puuttuvat värit? Ovatko näin ollen kaikki mustavalkoiset kuvat rumia?

Monimutkaista. Asiaahan voi kuitenkin yrittää selvittää kokeilemalla. Otin nimittäin artikkelista haasteen vastaan, ja tämän syksyn projektina minulla on ottaa mahdollisimman rumia kuvia luonnosta. Päättäkää itse, ovatko ne sitä. Ja onko tämä nyt taidetta?

-j

Kuvat on otettu puhelimella, joten niiden laatu ei ole kehuttava. Joskaan ei aihekaan.

Nuuskimassa

En ole aivan varma, pitäisikö minun olla huolissani itsestäni. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että olen lakannut kasvamasta. Enkä nyt puhu lihasten, saati vatsan kasvamisesta, vaan henkisestä kasvusta. Ja pahinta on, että pelkään kasvun loppuneen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ja henkisen tasoni olevan yhteneväinen jonkun ala-asteen puoliväliä käyvän viikarin kanssa.

Selkeää henkistä epäkypsyyttä ilmentää mm. se, että minua naurattaa edelleen sama huumori kuin joskus ala-asteen puolivälissä. (lieneekö lukijoille harmi vai helpotus, etten nyt erittele tätä sen tarkemmin?) Parasta tv-viihdettä puolestaan on autiomaahan postimyynnistä tilattu, arvaamattomasti toimiva katapultti, joka paiskaa suunnattoman kivenlohkareen Kelju K. Kojootin päälle yhä uudelleen. Polkupyörällä temppuilu on kivaa. Kepposet ovat hauskoja.

Mutta kun tarkemmin miettii, ehkä kuitenkin kaikkein eniten samaistan itseni erääseen noin kymmenvuotiaaseen tyttöön. Kuulostanee oudolta, mutta luepa eteenpäin: nimittäin minulla ja Peppi Pitkätossulla on useampikin yhteinen nimittäjä. Aivan kuten minäkin, Peppikin asuu omakotitalossa, on hyväntahtoinen mutta mielettömän voimakas (vähän itsekehua tähän) ja lemmikkinä on olkapäillä kiipeilevä apina (minulla tosin olkapäillä kiipeileviä lapsia). Pepillä on kotonaan oikea hevonen, meillä luonnollista kokoa oleva hirvi. Pepin talo on maalattu mielikuvituksellisesti ja siellä on vanhoja, pölyisiä huonekaluja – täsmää sekin. Pepin äiti on enkeli, kuten omanikin (minun äitini tosin elossa), ja isä (minulla myös äiti) matkustelee jatkuvasti ympäri maailmaa. Molempien isät hallitsevat saaria, vaikkakin vain toisella heistä on saarella eläviä mustia alamaisia.

Lavastettu tilanne.

Ja vielä se tärkein yhtäläisyys: minulla ja Pepillä on sama harrastus, nimittäin nuuskiminen. Nuuskiminenhan on Pepin mukaan toimintaa, jossa maastosta etsitään vanhoja esineitä.

Tommin ja Annikan kanssa seikkaillessaan Peppi löysi vanhan ämpärin sekä lankarullan, minä puolestani vanhan lasisen kalanmaksaöljypullon. Pullon pohja pilkisti maan alta erään pellon reunassa olevan metsäisen saarekkeen kupeeseen kaivetun kuopan reunamullissa. Kuoppa lienee toiminut menneinä vuosikymmeninä paikallisena kaatopaikkana, sehän on ollut yleinen käytäntö ennen vanhaan.

 

Mikä hauskinta, pullo vieläpä sisälsi nestettä edelleen. Luulen aineen olevan sitä itseään eli kalanmaksaöljyä, mutta kiinni ruostunut korkki esti aineen haistelemisen. Ehkä hyvä niin. Pullossa luki kohokirjaimin Peter Möller, aivan kuten nykyäänkin myytävissä pulloissa, mutta pienellä ratkaisevalla erolla: uusissa pulloissa teksti on kaareva, kun taas löytämässäni pullossa etunimi ja sukunimi ovat suoria ja muodostavat kulman.

Mielenkiintoista on sekin, että nettihuutokauppa eBayssa on ollut myytävänä vanhaksi mainittu Möllerin kalanmaksaöljypullo, ja siinäkin oli kaarevat tekstit. Minun siis lienee vielä vanhempi.

Olen huomannut, että ihminen tulee iän karttuessa yhä kiinnostuneemmaksi historiasta. Jos minun mielestäni vanha, kiinni ruostunut lasipullo on mielenkiintoinen, tilanteeni ei ehkä sittenkään ole toivoton. 

Tohtori Möllerin terveyslinimentistä on
vielä jämät jäljellä.

Kaverini sattui löytämään maastosta tämän
esineen, jossa on useita putkia ja kierteillä
varustettuja reikiä. Mikä lienee.

- Mielestäni sinun olisi syytä mennä johonkin hoitoon. Olet
varmasti saanut liikaa raitista ilmaa ja ollut liikaa maaseudun
rauhassa. Kaupunkielämä tekisi varmasti sinulle hyvää. Kiinnostuisit
jälleen kapakoista, autoista ja muotivaatteista kuten muutkin
ikäisesi. Adjö!

Optimismia akselilla Siuntio - Jerusalem

Ihmisellä lienee evoluution muovaamana taipumus suhtautua asioihin toiveikkaasti, selittää asiat itselleen hyväksi ja saada kokea itsensä tärkeämmäksi ja elämänsä merkityksellisemmäksi kuin se ehkä onkaan. Nämä asiat ovat paitsi auttaneet ihmisiä selviämään, myös säilyttämään elämänsä mielekkyyden ja jopa mielenterveytensä. Sattumaan uskotaan ja lottovoittoja odotetaan. Omiin kykyihin luotetaan vankkumattomasti ja yön pimeydessä kirjoitetut runot lähetetään kustantajalle. Luontohavaintoja on varmasti tehty harvinaisista lajeista ja kaikki ovat minun asioistani kiinnostuneita.

Hyvä esimerkki toiveikkaasta selittelystä ovat arkeologit sekä muut maan möyrijät, jotka tarkoituksella tai tahattomasti ovat tehneet vanhojen esineiden löytöjä. Kun ihminen löytää palan puuta, kyseessä ei varmasti ole mikä tahansa puunpala. Kun ihminen löytää palan puuta Raamatun tapahtuma-alueilta, kyseessä on yhtään epäilemättä jäänne Jeesuksen rististä.

Kuten arvata saattaa, näitä Jeesuksen ristin palasia on löydetty vuosisatojen aikana paljon. Jo vuonna 348 Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoi ”koko maailman olevan pullollaan” ristin kappaleita. Keskiajan ristiretkien seurauksena nämä parantavalla voimalla varustetut matkamuistot vielä moninkertaistuivat määrältään. 1500-luvulla elänyt uskonpuhdistaja Jean Calvin arveli, että ristinkappaleilla olisi voinut täyttää kokonaisen laivan. Tämä ei tietenkään tosiuskovaisia lannistanut: jos kerran Jeesus oli kykenevä ruokkimaan suuren ihmisjoukon kahdella kalalla ja viidellä leivällä, niin tottahan toki saman henkilön rististäkin riittää kappaleita kaikille halukkaille.

Omat historialliset löytöni täällä Siuntiossa ovat toki vaatimattomampia. Löysin nimittäin erään kauniin järven rannalta, kallion korkeimmilta kohdilta useita kivistä huolella kasattuja torneja. Varovasti kiviä kääntelemällä näki, että kivet olivat olleet sijoillaan jo pitkään, päätellen sammalesta ja jäkälästä, joita kivissä kasvoi.

Ja koska kivitornit olivat selvästi olleet sijoillaan jo hyvän tovin, voidaan tästä päätellä, että ne oli kasannut Siuntion oma poika Aleksis Stenvall, innokas luonnossa liikkuja hänkin. Olihan kirjailija Stenvallin taiteilijanimikin juuri Kivi.

Jeesuksen ristin kappaleilla sanotaan olevan parantava vaikutus, joka on siirtynyt
puuhun saarnamiehen hien, kyyneleiden ja veren välityksellä hänen riippuessaan
ja kärsiessään ristiinnaulittuna. Vastaavasti näistä kivitorneista voi ammentaa
itselleen varmasti jotakin. Kirjailijan lahjoja?

Aleksis Stenvall kuoli mielenterveytensä menettäneenä, mutta optimismi säilyi loppuun saakka: hänen viimeisten sanojensa sanotaan olleen ”Minä elän!”.  Ristillä riippuneen saarnamiehen oppien mukaan näin tietysti onkin.

Miettimisen arvoinen asia on myös se, että Aleksis Stenvall kuoli 38 vuoden, 2 kuukauden ja kolmen viikon ikäisenä. Itse olin muutaman viikon tarkkuudella saman ikäinen löytäessäni kivikasat. Sattumaako? Mahdotonta!

Puuta, heinää ja muinaisjäänteitä

Tiedossa on ennenkin ollut, kiitos Neuvostoliiton, että elämme historiallisesti mielenkiintoisella alueella. Nyt tontiltamme löytyi kuitenkin jotakin vielä paljon vanhempaa, mielenkiintoisempaa ja arvokkaampaa kuin vain ruostunutta piikkilankaa.

Nimittäin! Nuorimmaisemme kärräsi isälleen jostakin kaivamansa savimöhkäleen, joka isin arkeologisin silmin (!) vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Ja ei kun rapsuttamaan ja kaivelemaan. Kuops kuops, raaps raaps, pyyh pyyh.

- Kato iskä! Woooo! kuului jo tuossa tuokiossa, paidan ja housun etumukset huonekaluihin tarttuvassa savipölyssä. Isäkin innostui. Jotakin kellertävää… jotakin pitkulaista, kaareutuvaa, monia eri kappaleita. Luita!

Kaivaminen ja rapsuttelu jatkui, kunnes koko esiintymä oli läpi koluttu. Alkoi toinen mielenkiintoinen vaihe, luiden sovittaminen yhteen. Ja kuinka ollakaan, olimmepa onnekkaita, kun löytämämme täydellinen ranko osoittautui kuuluneen Tyrannosaurus Rexille! Ehkä vähän dokumenteista opittua pienemmälle, mutta varmaankin kyseessä on ollut poikanen, tai sitten hirmuliskot näin pohjoisissa oloissa ovat olleet hieman vaatimattomamman kokoisia. Ovathan liskot nykyäänkin täällä Pohjolassa pienempiä kuin serkkunsa etelässä, verratkaapa vain sisiliskoa varaaniin tai gekkoon. Amerikassa, T-Rexien ydinalueilla, on kaikki muutenkin suurempaa.

Ja mitä seuraavaksi? Öljyä? 

 Rehevän kasvillisuuden seassa vaanii pahamaineinen
Tyrannosaurus Rex viattomia, pahaa aavistamattomia
luontokappaleita.

Pahaa aavistamaton luontokappale.

Rousk rousk.

Minikanala

Yllättävän suuret ihmismassat lukevat tätäkin blogia.

Blogit ovat mukavia, koska niissä voi luontevasti kertoa suurille ihmismassoille omista ykstyisasioistaan. Joten kerrotaan nyt tässä, että olemme täällä maalla asuessamme alusta saakka miettineet, josko hankkisimme pienimuotoisen kanalan. Ei tietenkään mitään teollisuusbisneskanankasvattamoa, vaan sellaista perinteistä kanojen pitoa, jossa pihamaalla tepastelee muutama kotkottaja. Niistä saisi sitten munia kotitarpeiksi. Ja ehkä sen verran ylikin, että tuoreilla, lähituotetetuilla luomumunilla voisi lahjoa kukon kiekumiseen kyrpiintyneitä naapureita olemaan jälleen ystäviämme.

Tänään olemme päässeet hieman harjoittelemaan kanojen pitoa ja miettimään asian käytännön puolia, sillä saimme lainaksi kolme tipua. Olohuoneessamme on uusi, taukoamaton taustaääni: piip-piip-piip.

Tipuja hakemassa. Eero käsitteli kanaa
kuin vanha tekijä.

Nyt tiput asuvat meillä muovilaatikossa. Tipuista kaksi on
keltaisia ja yksi tummanruskea.

Tipujen lisäksi saimme myös korillisen munia.

Tiput kävelevät omassa juomavedessään.

Tipujen on määrä olla meillä kanan omistajan loman ajan eli nelisen päivää. Katsotaan ovatko kanavauvat vielä viikon lopulla hengissä, entä kanalahaaveemme.

Nyt on hyvä syy tulla meille kyläilemään.

- Juu, tuo viimeinen lause on kyllä erittäin totta.

-j

Urheilutykitystä

No nyt on elämä yhtä urheilua. Vierumäellä kun ollaan, on tullut liikuttua, heiluttua, pelattua, juostua ja kisailtua. Ja silloin kun ei urheilla, syödään. Mutta koska aterioita on vain kolme päivässä (välipalaa ja iltapalaa ei ole), aterioilla tulee varmuuden vuoksi syötyä niin paljon kuin vain jaksaa. Ja mikäs on syödessä, sillä ruoka kyllä maittaa sporttailun jälkeen, eikä sitä tarvitse itse valmistaa. Eikä täyden vatsan kanssa, lihakset kipeinä oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin lösähtää sänkyyn. Kun television avaa, sieltä tulee lisää urheilua.

Eilen satuin paikalle, kun muut kurssilaiset puhelivat siitä, mitä he kotioloissa harrastavat. Ehkä onnekseni en kerinnyt osallistumaan keskusteluun, sillä olisin saattanut vastata ”halon hakkuuta” ja saada pitkiä katseita.

Tosin, jopa omaksi yllätyksekseni, en suinkaan ole jäänyt muiden sporttilomalaisten jalkoihin, vaikka en ole ikinä pitänyt itseäni kovinkaan kummoisena urheilijana. Halkojen halkominen lienee siis melko hyvää liikuntaa.

Mieltäni on kuitenkin jäänyt askarruttamaan se, vastaako puiden hutkiminen kirveellä lainkaan mitään oikeaa, olympialaisiinkin hyväksyttyä urheilulajia. Lajin olisi oltava sellainen, jossa hetkelliset ponnistukset yhdistyvät sitkeään puurtamiseen sekä hyvään osumatarkkuuteen.

Ahaa, ampumahiihto! Kirves ja kivääri ovat molemmat vaarallisia, ja lajissa pitää olla sekä vahva että tarkka. Mutta ampumahiihdossa voimaa vaativa hiihto ja tarkkuutta vaativa ampuminen vuorottelevat, kun taas halonhakkuussa niitä vaaditaan samaan aikaan. Joten ei.

Sitä paitsi eniten halonhakkuuta muistuttavan urheilulajin on varmasti oltava mailapeli, kirveshän muistuttaa jonkin verran mailaa. Tai no, varsi ainakin on kummassakin.

Jääkiekko? Ei, niin suurilla porukoilla pelattavat nopeat joukkuepelit eivät hengeltään mitenkään vastaa yksinäisen miehen huhkintaa metsän reunassa.

Unohdetaan siis joukkuepelit ja jatketaan kaksin pelattaviin mailapeleihin, koska yksinpelattavia mailapelejä en muista olevan, ainakaan olympiapeleinä.

Aloitetaan pöytätenniksestä, joka englanniksi tunnetaan myös nimellä ping-pong. Nimi kuvaa hyvin kiinalaisten ja korealaisten suosimaa, pöydällä pelattavaa nopeaa peliä mutta ei todellakaan suomalaisia kirveshommia.

No mutta, entäpä miekkailu sitten? Täydellistä: urheilulaji, jossa heilutaan teräaseiden kanssa. Ei sittenkään, sillä nykyiset urheilumiekat muistuttavat enemmän antennia kuin miehekkäästi kalisevaa, lommoille hakattua viikinki- tai ritarimiekkaa. Jo sana floretti on jotenkin samaa sarjaa kuin shaketti, etiketti tai kukkapuketti. Takaisin mailapeleihin siis.

Entäpä sitten tavallinen tennis? Alkaa lähestyä, tenniksessähän palloa saa iskeä hyvinkin lujaa, jopa kahdella kädellä. Mutta siinäkin pelaajilla on yllään lyhyet hameet (ainakin naisilla) ja äänimaailma on plop-plop-plop eikä lähelläkään miehekästä jynks-jynks-krak -ääntä. Ja ammattilaisten tennismailatkin ovat jotain avaruuskevlaria ja painavat noin 85 grammaa.

Sen sijaan golfia pelataan rehellisillä puu- ja rautamailoilla. Pienimmän lyöntimäärän saavuttaa kohdistamalla mailan välityksellä muhkean hetkellisen voiman tarkasti oikeaan kohtaan pallossa. Ja jos lyöt itseesi tai kaveriisi, jälki on pahaa. Ja samoin kuin tukinpätkiä halkoessa ja etenkin puita paikan päälle haaliessa liikutaan metsässä, myös golfissa liikutaan luontoa muistuttavassa ympäristössä, ja peli saattaa kestää tunteja. Väylällä aloitetaan suurella voimalla ja painavalla mailalla ja vähitellen, loppupäätä lähestyessä voiman merkitys vähenee ja tarkkuuden lisääntyy. Aivan kuin puita hakatessa!

Kyllä, voittaja on valittu. Jos olisin urheilija, olisin golfaaja. Golf tosin pääsee olympialajiksi vasta neljän vuoden kuluttua eli Rion olympialaisiin 2016, mutta silti.

Pieniä erojakin tosin on. Golfin pelaaminen on samalla ystävien kanssa olemista, halon hakkuu on yksinäistä. Golf vaatii hakatun, siloitetun, lannoitetun, ajellun ja hoidetun radan, halonhakkuu vaatii hakkuupölkyn. Golfradalle mennään urheiluautolla, liiterin luokse lampsitaan huonoimmissa vaatteissa. Golfvarusteet maksavat ihan hemmetisti, hyvä Fiskars parikymppiä. Golfin pelaamiseen palaa paljon rahaa, halkoja hakkaamalla sitä voi säästää. Tero pelaa golfia, minä hakkaan halkoja. 

-j

Urheilujuhlan tunnelmaa

Kesä etenee. Sen enempää en asiaa halua ajatella. Tämä kesähän vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu, niinhän?

Noh, joka tapauksessa kesä on edennyt niin, että illat pimenevät aikaisemmin ja yöt ovat oikeasti pimeitä. Se tuppaa vähän rajoittamaan harrastusta, tavaksi kun on tullut lähteä urheiluharrastuksiin vasta lasten mentyä nukkumaan. Pitänee vastaisuudessa lähteä jo ennen iltapala-aikaa. Myös blogin päivittäminen on ”vähän” jäänyt. On tullut harrastettua kaikenlaista muuta, ja toisaalta ei oikein ole ollut mitään sanottavaakaan. Ja kamerakin oli kaksi kuukautta hukassa ja löytyi vasta tänään.

Tänään käydessäni pyörä- ja kävelyretkellä bongasin heti lähdettyäni pellolla hirven. Muutaman kymmenen minuutin kuluttua taas katselimme valkohäntäpeuran kanssa toisiamme hetken silmiin, ennen kuin se päätti poistua paikalta. Ja jonkin ajan kuluttua näin metsikössä kaksi metsäpeuraa.

Kotiin päin ajellessani mietin minkähän eläimen seuraavaksi näkisin, sillä ne näköjään pienenivät koko ajan. Naarashirvi painaa ehkä tuollaiset 350 kg ja valkohäntäpeuran massa on 100 kg tietämillä, metsäpeuran ollessa vain koiran kokoinen, noin 15-35 kg. Noh, rusakkohan siinä tiellä juoksi muutaman hetken kuluttua. Ilta oli jo käymässä sen verran myöhäiseksi, että epäilin vahvasti enää bongaavani hämärän takia muita eläimiä. Mutta väärässäpä olin, sillä illan viimeiset otukset osoittivat sijaintinsa vihreällä valolla.

Kiiltomato

Illan hämärtyessä oli mukava ajatus, että vastaan tulevat eläimet tuppasivat olemaan koko ajan pienempiä. En tiedä olisinko päässyt lainkaan kotiin saakka, jos vastaan olisi hyppinyt yhä suurempia ja suurempia otuksia. Hirven jälkeen olisi jo alkanut tosissaan jännittää.

Näin loppukesästä ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua: Olympialaiset ovat alkamassa. Taidan tosin olla Suomen ainoa olutta juova ja lihaa syövä heteromies, jota eivät olumppialaiset lainkaan kiinnosta. Urheilujuhlan tunnelma syntyykin minun kohdallani siitä, että syytän laiskuudestani ja saamattomuudestani huonoa säätä, hukassa olleita varusteita ja muita ulkoisia tekijöitä. Juuri näin toimii oikea urheilija!

Niin ja syntyyhän se tunnelma toki siitäkin, että lähdemme piakkoin Vierumäelle!

-j