Luottamuksen arvoinen

Pesin hampaitani, kun satuin vielä kurkistamaan kännykän taskulampun valossa vintille. Hiirenloukkumme oli jälleen saanut hiiren saaliikseen. Tällä kertaa elävänä pyydystävässä loukussa oli ollut syöttinä herkullista, ulkomailta asti tuotua tummaa suklaata.

Koska ulkona ja sitä myötä myös ullakolla oli kylmä, päätin olla jalo ja päästää pikkunisäkkään pois kurjuudestaan. Edelleen hampaitani harjaten hain autotallista saavin, kaadoin sinne sahanpuruja (joita meillä piisaa) ja vielä hain keittiöstä kaksi munakuppia; toiseen laitoin vettä ja toiseen puurohiutaleita sekä vasta ostettuja linnunsiemeniä. Munakuppien lisäksi asettelin vielä saavin pohjalle vanhan viinipullon puulaatikon lappeelleen, ikään kuin talomaiseksi turvapaikaksi.

Ja mitä teki hiiri haettuani sen vintiltä ja päästettyäni sen saavin pohjalle lämpimään asuntoomme? Haisteltuaan saavin ympäri se hyppäsi viinilaatikon päälle, siitä muitta mutkitta saavin reunalle ja alas kylpyhuoneen lattialle. Tässä sitä nyt oltiin! Tiesin etten ikimaailmassa saisi sitä paljain käsin kiinni, ja sen lisäksi oli yö ja minua väsytti jo melkoisesti. Onni onnettomuudessa oli se, että todellakin olin tuonut saavin kylpyhuoneeseen ja sulkenut molemmat asuntoon johtavat ovet.

Hetken ympäri säntäiltyään hiiri löysi tiensä oven alta löylyhuoneeseen ja siellä kiukaan alle, jossa on noin neljä senttiä korkea rako. Sen jälkeen siimahäntää ei sitten näkynytkään. Kävin hakemassa hiirelle jo tutuksi käyneeseen hiirenpyydykseen uuden syötin, tällä kertaa valkoista suklaata. Kylpyhuoneeseen palatessani toivoin, ettei jyrsijä juoksisi minua ovella vastaan ja karkaisi asuntoon. Ei juossut. Vein pyydyksen kiukaan viereen ja aloin odottaa.

Seisottuani kylpyhuoneessa niin sanotusti hiiren hiljaa arviolta kymmenisen minuuttia (se on muuten pirun pitkä aika seisoa täysin liikkumatta), hiiri työnsi kiukaan alta päänsä esiin. Nähdäkseni paremmin kumarruin eteenpäin, jolloin vaatteeni kahahtivat ja hiiri pakeni takaisin kiukaan alle. Hoh-hoijaa, menisikö koko yö näin?

Vaikka hiiri tuli kiukaan alta välillä näkyviin, se ei tuntunut uskaltavan jättää kiukaanalustaa, eikä varsinkaan lähteä katsomaan keskellä lattiaa tönöttävää ansalaatikkoa. Niinpä kävin siirtämässä ansan aivan kiukaan viereen. Pelkäsin, että tällä tavalla kolisteltuani hiirestä ei tulisi pitkään aikaan näkymään viiksikarvaakaan.

Onneksi olin väärässä eikä seuraavaan uskaltautumiseen mennyt kauaakaan, eikä hiiri enää tuntunut pelkäävän vaatteiden kahahteluakaan.

Tarkkailin tilannetta suihkujen puolelta. Haa, nyt näin sen käyvän pyydykseen! Paitsi että! Herkkupalat oli aseteltu niin lähelle kippaavan lattian saranoita, että hiiri sai etukäpälillään otettua suklaat ja peruuteltua ulos samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta hyvää näytti valkoinen suklaa olevan. Hiiri on varsin söpö otus, varsinkin syödessään etukäpälistään suklaata ja nuollessaan tämän jälkeen käpälänsä puhtaaksi.

Kävin siis hakemassa syötittömän laatikon pois ja täyttämässä siihen uudet herkut, jälleen valkoista suklaata. Nyt päätin asettaa loukon kiukaan eri puolelle, sinne, mistä hiiri eniten kurkisteli.

Tuodessani laatikkoa takaisin hiiri katseli minua kiukaan alta suorastaan rohkeasti, sillä se vetäytyi turvapaikkaansa vasta pyydyksen kolahtaessa lattiaan sen vieressä. Se ei selvästi enää pelännyt minua niin paljon kuin aluksi. Olinko siis voittamassa sen luottamuksen? Otin pikkuisesta myös kuvia, eikä se näyttänyt enää juuri pelkäävän häärimistäni löylyhuoneen oven ikkunaruutujen toisella puolen. (Kuvat jouduin ottamaan hämäryyden vuoksi pitkällä valotuksella mutta käsivaralta, joten otoksista tuli kovasti suttuisia, eikä niitä nyt ole tässä nähtävänä)

Hiiri kävi ihmettelemässä pyydystä, mutta onnistui pudottamaan suklaat luukun päältä tyrmäosastolle, ilman että itse joutui sinne. Vähän aikaa se jaksoi olla kiinnostunut laatikkoon tipahtaneen suklaan tuoksusta, mutta lähti sitten jälleen vaeltamaan pitkin löyly- ja pesuhuoneiden nurkkia. Nyt se ei enää tuntunut pelkäävän minua juuri yhtään, sillä se jatkoi muina miehinä menoaan, vaikka käännyin (tosin jalkoja liikuttamatta) katsomaan sen menoa takanani. Kävipä se haistelemassa sukkianikin.

Hiiren menoa oli oikein mielenkiintoista seurata, mutta tästä huolimatta väsymys painoi päälle jo kovasti. Voisinko jättää ovet kiinni ja jatkaa aamulla? Ei, olin varma että seuraavana päivänä otusta ei näkyisi enää missään. Joko se karkaisi itse esimerkiksi kaivertamalla reiän seinään, tai joku uninen vessassa kävijä jättäisi sille oven auki. Sitten sen menon voisi enää paikallistaa eri puolilta asuntoa silloin tällöin kuuluvien, kimakoiden hätähuutojen perusteella. Ruokakaapistamme alkaisi löytyä hiirenkakkaa, vaatteissa olisi reikiä. Väliseinistä kuuluisi rapinaa.

Kävin hakemassa vielä kaksi hiirenloukkua, ja ne eivät olleet elävänä pyydystäviä. Tummasuklaa ja valkoinen suklaa jäivät hiiren viimeisiksi aterioiksi. Kotitekoista ruisleipää se ei koskaan ehtinyt nielaista.

-j