Puuta, heinää ja muinaisjäänteitä

Tiedossa on ennenkin ollut, kiitos Neuvostoliiton, että elämme historiallisesti mielenkiintoisella alueella. Nyt tontiltamme löytyi kuitenkin jotakin vielä paljon vanhempaa, mielenkiintoisempaa ja arvokkaampaa kuin vain ruostunutta piikkilankaa.

Nimittäin! Nuorimmaisemme kärräsi isälleen jostakin kaivamansa savimöhkäleen, joka isin arkeologisin silmin (!) vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Ja ei kun rapsuttamaan ja kaivelemaan. Kuops kuops, raaps raaps, pyyh pyyh.

- Kato iskä! Woooo! kuului jo tuossa tuokiossa, paidan ja housun etumukset huonekaluihin tarttuvassa savipölyssä. Isäkin innostui. Jotakin kellertävää… jotakin pitkulaista, kaareutuvaa, monia eri kappaleita. Luita!

Kaivaminen ja rapsuttelu jatkui, kunnes koko esiintymä oli läpi koluttu. Alkoi toinen mielenkiintoinen vaihe, luiden sovittaminen yhteen. Ja kuinka ollakaan, olimmepa onnekkaita, kun löytämämme täydellinen ranko osoittautui kuuluneen Tyrannosaurus Rexille! Ehkä vähän dokumenteista opittua pienemmälle, mutta varmaankin kyseessä on ollut poikanen, tai sitten hirmuliskot näin pohjoisissa oloissa ovat olleet hieman vaatimattomamman kokoisia. Ovathan liskot nykyäänkin täällä Pohjolassa pienempiä kuin serkkunsa etelässä, verratkaapa vain sisiliskoa varaaniin tai gekkoon. Amerikassa, T-Rexien ydinalueilla, on kaikki muutenkin suurempaa.

Ja mitä seuraavaksi? Öljyä? 

 Rehevän kasvillisuuden seassa vaanii pahamaineinen
Tyrannosaurus Rex viattomia, pahaa aavistamattomia
luontokappaleita.

Pahaa aavistamaton luontokappale.

Rousk rousk.

Minikanala

Yllättävän suuret ihmismassat lukevat tätäkin blogia.

Blogit ovat mukavia, koska niissä voi luontevasti kertoa suurille ihmismassoille omista ykstyisasioistaan. Joten kerrotaan nyt tässä, että olemme täällä maalla asuessamme alusta saakka miettineet, josko hankkisimme pienimuotoisen kanalan. Ei tietenkään mitään teollisuusbisneskanankasvattamoa, vaan sellaista perinteistä kanojen pitoa, jossa pihamaalla tepastelee muutama kotkottaja. Niistä saisi sitten munia kotitarpeiksi. Ja ehkä sen verran ylikin, että tuoreilla, lähituotetetuilla luomumunilla voisi lahjoa kukon kiekumiseen kyrpiintyneitä naapureita olemaan jälleen ystäviämme.

Tänään olemme päässeet hieman harjoittelemaan kanojen pitoa ja miettimään asian käytännön puolia, sillä saimme lainaksi kolme tipua. Olohuoneessamme on uusi, taukoamaton taustaääni: piip-piip-piip.

Tipuja hakemassa. Eero käsitteli kanaa
kuin vanha tekijä.

Nyt tiput asuvat meillä muovilaatikossa. Tipuista kaksi on
keltaisia ja yksi tummanruskea.

Tipujen lisäksi saimme myös korillisen munia.

Tiput kävelevät omassa juomavedessään.

Tipujen on määrä olla meillä kanan omistajan loman ajan eli nelisen päivää. Katsotaan ovatko kanavauvat vielä viikon lopulla hengissä, entä kanalahaaveemme.

Nyt on hyvä syy tulla meille kyläilemään.

- Juu, tuo viimeinen lause on kyllä erittäin totta.

-j

Urheilutykitystä

No nyt on elämä yhtä urheilua. Vierumäellä kun ollaan, on tullut liikuttua, heiluttua, pelattua, juostua ja kisailtua. Ja silloin kun ei urheilla, syödään. Mutta koska aterioita on vain kolme päivässä (välipalaa ja iltapalaa ei ole), aterioilla tulee varmuuden vuoksi syötyä niin paljon kuin vain jaksaa. Ja mikäs on syödessä, sillä ruoka kyllä maittaa sporttailun jälkeen, eikä sitä tarvitse itse valmistaa. Eikä täyden vatsan kanssa, lihakset kipeinä oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin lösähtää sänkyyn. Kun television avaa, sieltä tulee lisää urheilua.

Eilen satuin paikalle, kun muut kurssilaiset puhelivat siitä, mitä he kotioloissa harrastavat. Ehkä onnekseni en kerinnyt osallistumaan keskusteluun, sillä olisin saattanut vastata ”halon hakkuuta” ja saada pitkiä katseita.

Tosin, jopa omaksi yllätyksekseni, en suinkaan ole jäänyt muiden sporttilomalaisten jalkoihin, vaikka en ole ikinä pitänyt itseäni kovinkaan kummoisena urheilijana. Halkojen halkominen lienee siis melko hyvää liikuntaa.

Mieltäni on kuitenkin jäänyt askarruttamaan se, vastaako puiden hutkiminen kirveellä lainkaan mitään oikeaa, olympialaisiinkin hyväksyttyä urheilulajia. Lajin olisi oltava sellainen, jossa hetkelliset ponnistukset yhdistyvät sitkeään puurtamiseen sekä hyvään osumatarkkuuteen.

Ahaa, ampumahiihto! Kirves ja kivääri ovat molemmat vaarallisia, ja lajissa pitää olla sekä vahva että tarkka. Mutta ampumahiihdossa voimaa vaativa hiihto ja tarkkuutta vaativa ampuminen vuorottelevat, kun taas halonhakkuussa niitä vaaditaan samaan aikaan. Joten ei.

Sitä paitsi eniten halonhakkuuta muistuttavan urheilulajin on varmasti oltava mailapeli, kirveshän muistuttaa jonkin verran mailaa. Tai no, varsi ainakin on kummassakin.

Jääkiekko? Ei, niin suurilla porukoilla pelattavat nopeat joukkuepelit eivät hengeltään mitenkään vastaa yksinäisen miehen huhkintaa metsän reunassa.

Unohdetaan siis joukkuepelit ja jatketaan kaksin pelattaviin mailapeleihin, koska yksinpelattavia mailapelejä en muista olevan, ainakaan olympiapeleinä.

Aloitetaan pöytätenniksestä, joka englanniksi tunnetaan myös nimellä ping-pong. Nimi kuvaa hyvin kiinalaisten ja korealaisten suosimaa, pöydällä pelattavaa nopeaa peliä mutta ei todellakaan suomalaisia kirveshommia.

No mutta, entäpä miekkailu sitten? Täydellistä: urheilulaji, jossa heilutaan teräaseiden kanssa. Ei sittenkään, sillä nykyiset urheilumiekat muistuttavat enemmän antennia kuin miehekkäästi kalisevaa, lommoille hakattua viikinki- tai ritarimiekkaa. Jo sana floretti on jotenkin samaa sarjaa kuin shaketti, etiketti tai kukkapuketti. Takaisin mailapeleihin siis.

Entäpä sitten tavallinen tennis? Alkaa lähestyä, tenniksessähän palloa saa iskeä hyvinkin lujaa, jopa kahdella kädellä. Mutta siinäkin pelaajilla on yllään lyhyet hameet (ainakin naisilla) ja äänimaailma on plop-plop-plop eikä lähelläkään miehekästä jynks-jynks-krak -ääntä. Ja ammattilaisten tennismailatkin ovat jotain avaruuskevlaria ja painavat noin 85 grammaa.

Sen sijaan golfia pelataan rehellisillä puu- ja rautamailoilla. Pienimmän lyöntimäärän saavuttaa kohdistamalla mailan välityksellä muhkean hetkellisen voiman tarkasti oikeaan kohtaan pallossa. Ja jos lyöt itseesi tai kaveriisi, jälki on pahaa. Ja samoin kuin tukinpätkiä halkoessa ja etenkin puita paikan päälle haaliessa liikutaan metsässä, myös golfissa liikutaan luontoa muistuttavassa ympäristössä, ja peli saattaa kestää tunteja. Väylällä aloitetaan suurella voimalla ja painavalla mailalla ja vähitellen, loppupäätä lähestyessä voiman merkitys vähenee ja tarkkuuden lisääntyy. Aivan kuin puita hakatessa!

Kyllä, voittaja on valittu. Jos olisin urheilija, olisin golfaaja. Golf tosin pääsee olympialajiksi vasta neljän vuoden kuluttua eli Rion olympialaisiin 2016, mutta silti.

Pieniä erojakin tosin on. Golfin pelaaminen on samalla ystävien kanssa olemista, halon hakkuu on yksinäistä. Golf vaatii hakatun, siloitetun, lannoitetun, ajellun ja hoidetun radan, halonhakkuu vaatii hakkuupölkyn. Golfradalle mennään urheiluautolla, liiterin luokse lampsitaan huonoimmissa vaatteissa. Golfvarusteet maksavat ihan hemmetisti, hyvä Fiskars parikymppiä. Golfin pelaamiseen palaa paljon rahaa, halkoja hakkaamalla sitä voi säästää. Tero pelaa golfia, minä hakkaan halkoja. 

-j