Nuuskimassa

En ole aivan varma, pitäisikö minun olla huolissani itsestäni. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että olen lakannut kasvamasta. Enkä nyt puhu lihasten, saati vatsan kasvamisesta, vaan henkisestä kasvusta. Ja pahinta on, että pelkään kasvun loppuneen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ja henkisen tasoni olevan yhteneväinen jonkun ala-asteen puoliväliä käyvän viikarin kanssa.

Selkeää henkistä epäkypsyyttä ilmentää mm. se, että minua naurattaa edelleen sama huumori kuin joskus ala-asteen puolivälissä. (lieneekö lukijoille harmi vai helpotus, etten nyt erittele tätä sen tarkemmin?) Parasta tv-viihdettä puolestaan on autiomaahan postimyynnistä tilattu, arvaamattomasti toimiva katapultti, joka paiskaa suunnattoman kivenlohkareen Kelju K. Kojootin päälle yhä uudelleen. Polkupyörällä temppuilu on kivaa. Kepposet ovat hauskoja.

Mutta kun tarkemmin miettii, ehkä kuitenkin kaikkein eniten samaistan itseni erääseen noin kymmenvuotiaaseen tyttöön. Kuulostanee oudolta, mutta luepa eteenpäin: nimittäin minulla ja Peppi Pitkätossulla on useampikin yhteinen nimittäjä. Aivan kuten minäkin, Peppikin asuu omakotitalossa, on hyväntahtoinen mutta mielettömän voimakas (vähän itsekehua tähän) ja lemmikkinä on olkapäillä kiipeilevä apina (minulla tosin olkapäillä kiipeileviä lapsia). Pepillä on kotonaan oikea hevonen, meillä luonnollista kokoa oleva hirvi. Pepin talo on maalattu mielikuvituksellisesti ja siellä on vanhoja, pölyisiä huonekaluja – täsmää sekin. Pepin äiti on enkeli, kuten omanikin (minun äitini tosin elossa), ja isä (minulla myös äiti) matkustelee jatkuvasti ympäri maailmaa. Molempien isät hallitsevat saaria, vaikkakin vain toisella heistä on saarella eläviä mustia alamaisia.

Lavastettu tilanne.

Ja vielä se tärkein yhtäläisyys: minulla ja Pepillä on sama harrastus, nimittäin nuuskiminen. Nuuskiminenhan on Pepin mukaan toimintaa, jossa maastosta etsitään vanhoja esineitä.

Tommin ja Annikan kanssa seikkaillessaan Peppi löysi vanhan ämpärin sekä lankarullan, minä puolestani vanhan lasisen kalanmaksaöljypullon. Pullon pohja pilkisti maan alta erään pellon reunassa olevan metsäisen saarekkeen kupeeseen kaivetun kuopan reunamullissa. Kuoppa lienee toiminut menneinä vuosikymmeninä paikallisena kaatopaikkana, sehän on ollut yleinen käytäntö ennen vanhaan.

 

Mikä hauskinta, pullo vieläpä sisälsi nestettä edelleen. Luulen aineen olevan sitä itseään eli kalanmaksaöljyä, mutta kiinni ruostunut korkki esti aineen haistelemisen. Ehkä hyvä niin. Pullossa luki kohokirjaimin Peter Möller, aivan kuten nykyäänkin myytävissä pulloissa, mutta pienellä ratkaisevalla erolla: uusissa pulloissa teksti on kaareva, kun taas löytämässäni pullossa etunimi ja sukunimi ovat suoria ja muodostavat kulman.

Mielenkiintoista on sekin, että nettihuutokauppa eBayssa on ollut myytävänä vanhaksi mainittu Möllerin kalanmaksaöljypullo, ja siinäkin oli kaarevat tekstit. Minun siis lienee vielä vanhempi.

Olen huomannut, että ihminen tulee iän karttuessa yhä kiinnostuneemmaksi historiasta. Jos minun mielestäni vanha, kiinni ruostunut lasipullo on mielenkiintoinen, tilanteeni ei ehkä sittenkään ole toivoton. 

Tohtori Möllerin terveyslinimentistä on
vielä jämät jäljellä.

Kaverini sattui löytämään maastosta tämän
esineen, jossa on useita putkia ja kierteillä
varustettuja reikiä. Mikä lienee.

- Mielestäni sinun olisi syytä mennä johonkin hoitoon. Olet
varmasti saanut liikaa raitista ilmaa ja ollut liikaa maaseudun
rauhassa. Kaupunkielämä tekisi varmasti sinulle hyvää. Kiinnostuisit
jälleen kapakoista, autoista ja muotivaatteista kuten muutkin
ikäisesi. Adjö!

Optimismia akselilla Siuntio - Jerusalem

Ihmisellä lienee evoluution muovaamana taipumus suhtautua asioihin toiveikkaasti, selittää asiat itselleen hyväksi ja saada kokea itsensä tärkeämmäksi ja elämänsä merkityksellisemmäksi kuin se ehkä onkaan. Nämä asiat ovat paitsi auttaneet ihmisiä selviämään, myös säilyttämään elämänsä mielekkyyden ja jopa mielenterveytensä. Sattumaan uskotaan ja lottovoittoja odotetaan. Omiin kykyihin luotetaan vankkumattomasti ja yön pimeydessä kirjoitetut runot lähetetään kustantajalle. Luontohavaintoja on varmasti tehty harvinaisista lajeista ja kaikki ovat minun asioistani kiinnostuneita.

Hyvä esimerkki toiveikkaasta selittelystä ovat arkeologit sekä muut maan möyrijät, jotka tarkoituksella tai tahattomasti ovat tehneet vanhojen esineiden löytöjä. Kun ihminen löytää palan puuta, kyseessä ei varmasti ole mikä tahansa puunpala. Kun ihminen löytää palan puuta Raamatun tapahtuma-alueilta, kyseessä on yhtään epäilemättä jäänne Jeesuksen rististä.

Kuten arvata saattaa, näitä Jeesuksen ristin palasia on löydetty vuosisatojen aikana paljon. Jo vuonna 348 Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoi ”koko maailman olevan pullollaan” ristin kappaleita. Keskiajan ristiretkien seurauksena nämä parantavalla voimalla varustetut matkamuistot vielä moninkertaistuivat määrältään. 1500-luvulla elänyt uskonpuhdistaja Jean Calvin arveli, että ristinkappaleilla olisi voinut täyttää kokonaisen laivan. Tämä ei tietenkään tosiuskovaisia lannistanut: jos kerran Jeesus oli kykenevä ruokkimaan suuren ihmisjoukon kahdella kalalla ja viidellä leivällä, niin tottahan toki saman henkilön rististäkin riittää kappaleita kaikille halukkaille.

Omat historialliset löytöni täällä Siuntiossa ovat toki vaatimattomampia. Löysin nimittäin erään kauniin järven rannalta, kallion korkeimmilta kohdilta useita kivistä huolella kasattuja torneja. Varovasti kiviä kääntelemällä näki, että kivet olivat olleet sijoillaan jo pitkään, päätellen sammalesta ja jäkälästä, joita kivissä kasvoi.

Ja koska kivitornit olivat selvästi olleet sijoillaan jo hyvän tovin, voidaan tästä päätellä, että ne oli kasannut Siuntion oma poika Aleksis Stenvall, innokas luonnossa liikkuja hänkin. Olihan kirjailija Stenvallin taiteilijanimikin juuri Kivi.

Jeesuksen ristin kappaleilla sanotaan olevan parantava vaikutus, joka on siirtynyt
puuhun saarnamiehen hien, kyyneleiden ja veren välityksellä hänen riippuessaan
ja kärsiessään ristiinnaulittuna. Vastaavasti näistä kivitorneista voi ammentaa
itselleen varmasti jotakin. Kirjailijan lahjoja?

Aleksis Stenvall kuoli mielenterveytensä menettäneenä, mutta optimismi säilyi loppuun saakka: hänen viimeisten sanojensa sanotaan olleen ”Minä elän!”.  Ristillä riippuneen saarnamiehen oppien mukaan näin tietysti onkin.

Miettimisen arvoinen asia on myös se, että Aleksis Stenvall kuoli 38 vuoden, 2 kuukauden ja kolmen viikon ikäisenä. Itse olin muutaman viikon tarkkuudella saman ikäinen löytäessäni kivikasat. Sattumaako? Mahdotonta!