maanantai 17. syyskuuta 2012

Nuuskimassa


En ole aivan varma, pitäisikö minun olla huolissani itsestäni. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että olen lakannut kasvamasta. Enkä nyt puhu lihasten, saati vatsan kasvamisesta, vaan henkisestä kasvusta. Ja pahinta on, että pelkään kasvun loppuneen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ja henkisen tasoni olevan yhteneväinen jonkun ala-asteen puoliväliä käyvän viikarin kanssa.

Selkeää henkistä epäkypsyyttä ilmentää mm. se, että minua naurattaa edelleen sama huumori kuin joskus ala-asteen puolivälissä. (lieneekö lukijoille harmi vai helpotus, etten nyt erittele tätä sen tarkemmin?) Parasta tv-viihdettä puolestaan on autiomaahan postimyynnistä tilattu, arvaamattomasti toimiva katapultti, joka paiskaa suunnattoman kivenlohkareen Kelju K. Kojootin päälle yhä uudelleen. Polkupyörällä temppuilu on kivaa. Kepposet ovat hauskoja.

Mutta kun tarkemmin miettii, ehkä kuitenkin kaikkein eniten samaistan itseni erääseen noin kymmenvuotiaaseen tyttöön. Kuulostanee oudolta, mutta luepa eteenpäin: nimittäin minulla ja Peppi Pitkätossulla on useampikin yhteinen nimittäjä. Aivan kuten minäkin, Peppikin asuu omakotitalossa, on hyväntahtoinen mutta mielettömän voimakas (vähän itsekehua tähän) ja lemmikkinä on olkapäillä kiipeilevä apina (minulla tosin olkapäillä kiipeileviä lapsia). Pepillä on kotonaan oikea hevonen, meillä luonnollista kokoa oleva hirvi. Pepin talo on maalattu mielikuvituksellisesti ja siellä on vanhoja, pölyisiä huonekaluja – täsmää sekin. Pepin äiti on enkeli, kuten omanikin (minun äitini tosin elossa), ja isä (minulla myös äiti) matkustelee jatkuvasti ympäri maailmaa. Molempien isät hallitsevat saaria, vaikkakin vain toisella heistä on saarella eläviä mustia alamaisia.

Lavastettu tilanne.

Ja vielä se tärkein yhtäläisyys: minulla ja Pepillä on sama harrastus, nimittäin nuuskiminen. Nuuskiminenhan on Pepin mukaan toimintaa, jossa maastosta etsitään vanhoja esineitä.
Tommin ja Annikan kanssa seikkaillessaan Peppi löysi vanhan ämpärin sekä lankarullan, minä puolestani vanhan lasisen kalanmaksaöljypullon. Pullon pohja pilkisti maan alta erään pellon reunassa olevan metsäisen saarekkeen kupeeseen kaivetun kuopan reunamullissa. Kuoppa lienee toiminut menneinä vuosikymmeninä paikallisena kaatopaikkana, sehän on ollut yleinen käytäntö ennen vanhaan.
 

Mikä hauskinta, pullo vieläpä sisälsi nestettä edelleen. Luulen aineen olevan sitä itseään eli kalanmaksaöljyä, mutta kiinni ruostunut korkki esti aineen haistelemisen. Ehkä hyvä niin. Pullossa luki kohokirjaimin Peter Möller, aivan kuten nykyäänkin myytävissä pulloissa, mutta pienellä ratkaisevalla erolla: uusissa pulloissa teksti on kaareva, kun taas löytämässäni pullossa etunimi ja sukunimi ovat suoria ja muodostavat kulman.

Mielenkiintoista on sekin, että nettihuutokauppa eBayssa on ollut myytävänä vanhaksi mainittu Möllerin kalanmaksaöljypullo, ja siinäkin oli kaarevat tekstit. Minun siis lienee vielä vanhempi.

Olen huomannut, että ihminen tulee iän karttuessa yhä kiinnostuneemmaksi historiasta. Jos minun mielestäni vanha, kiinni ruostunut lasipullo on mielenkiintoinen, tilanteeni ei ehkä sittenkään ole toivoton. 

Tohtori Möllerin terveyslinimentistä on
vielä jämät jäljellä.

Kaverini sattui löytämään maastosta tämän
esineen, jossa on useita putkia ja kierteillä
varustettuja reikiä. Mikä lienee.

- Mielestäni sinun olisi syytä mennä johonkin hoitoon. Olet
varmasti saanut liikaa raitista ilmaa ja ollut liikaa maaseudun
rauhassa. Kaupunkielämä tekisi varmasti sinulle hyvää. Kiinnostuisit
jälleen kapakoista, autoista ja muotivaatteista kuten muutkin
ikäisesi. Adjö!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti