Talvi tuli

Talven tulon näkee sisälläkin.

Luottamuksen arvoinen

Pesin hampaitani, kun satuin vielä kurkistamaan kännykän taskulampun valossa vintille. Hiirenloukkumme oli jälleen saanut hiiren saaliikseen. Tällä kertaa elävänä pyydystävässä loukussa oli ollut syöttinä herkullista, ulkomailta asti tuotua tummaa suklaata.

Koska ulkona ja sitä myötä myös ullakolla oli kylmä, päätin olla jalo ja päästää pikkunisäkkään pois kurjuudestaan. Edelleen hampaitani harjaten hain autotallista saavin, kaadoin sinne sahanpuruja (joita meillä piisaa) ja vielä hain keittiöstä kaksi munakuppia; toiseen laitoin vettä ja toiseen puurohiutaleita sekä vasta ostettuja linnunsiemeniä. Munakuppien lisäksi asettelin vielä saavin pohjalle vanhan viinipullon puulaatikon lappeelleen, ikään kuin talomaiseksi turvapaikaksi.

Ja mitä teki hiiri haettuani sen vintiltä ja päästettyäni sen saavin pohjalle lämpimään asuntoomme? Haisteltuaan saavin ympäri se hyppäsi viinilaatikon päälle, siitä muitta mutkitta saavin reunalle ja alas kylpyhuoneen lattialle. Tässä sitä nyt oltiin! Tiesin etten ikimaailmassa saisi sitä paljain käsin kiinni, ja sen lisäksi oli yö ja minua väsytti jo melkoisesti. Onni onnettomuudessa oli se, että todellakin olin tuonut saavin kylpyhuoneeseen ja sulkenut molemmat asuntoon johtavat ovet.

Hetken ympäri säntäiltyään hiiri löysi tiensä oven alta löylyhuoneeseen ja siellä kiukaan alle, jossa on noin neljä senttiä korkea rako. Sen jälkeen siimahäntää ei sitten näkynytkään. Kävin hakemassa hiirelle jo tutuksi käyneeseen hiirenpyydykseen uuden syötin, tällä kertaa valkoista suklaata. Kylpyhuoneeseen palatessani toivoin, ettei jyrsijä juoksisi minua ovella vastaan ja karkaisi asuntoon. Ei juossut. Vein pyydyksen kiukaan viereen ja aloin odottaa.

Seisottuani kylpyhuoneessa niin sanotusti hiiren hiljaa arviolta kymmenisen minuuttia (se on muuten pirun pitkä aika seisoa täysin liikkumatta), hiiri työnsi kiukaan alta päänsä esiin. Nähdäkseni paremmin kumarruin eteenpäin, jolloin vaatteeni kahahtivat ja hiiri pakeni takaisin kiukaan alle. Hoh-hoijaa, menisikö koko yö näin?

Vaikka hiiri tuli kiukaan alta välillä näkyviin, se ei tuntunut uskaltavan jättää kiukaanalustaa, eikä varsinkaan lähteä katsomaan keskellä lattiaa tönöttävää ansalaatikkoa. Niinpä kävin siirtämässä ansan aivan kiukaan viereen. Pelkäsin, että tällä tavalla kolisteltuani hiirestä ei tulisi pitkään aikaan näkymään viiksikarvaakaan.

Onneksi olin väärässä eikä seuraavaan uskaltautumiseen mennyt kauaakaan, eikä hiiri enää tuntunut pelkäävän vaatteiden kahahteluakaan.

Tarkkailin tilannetta suihkujen puolelta. Haa, nyt näin sen käyvän pyydykseen! Paitsi että! Herkkupalat oli aseteltu niin lähelle kippaavan lattian saranoita, että hiiri sai etukäpälillään otettua suklaat ja peruuteltua ulos samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta hyvää näytti valkoinen suklaa olevan. Hiiri on varsin söpö otus, varsinkin syödessään etukäpälistään suklaata ja nuollessaan tämän jälkeen käpälänsä puhtaaksi.

Kävin siis hakemassa syötittömän laatikon pois ja täyttämässä siihen uudet herkut, jälleen valkoista suklaata. Nyt päätin asettaa loukon kiukaan eri puolelle, sinne, mistä hiiri eniten kurkisteli.

Tuodessani laatikkoa takaisin hiiri katseli minua kiukaan alta suorastaan rohkeasti, sillä se vetäytyi turvapaikkaansa vasta pyydyksen kolahtaessa lattiaan sen vieressä. Se ei selvästi enää pelännyt minua niin paljon kuin aluksi. Olinko siis voittamassa sen luottamuksen? Otin pikkuisesta myös kuvia, eikä se näyttänyt enää juuri pelkäävän häärimistäni löylyhuoneen oven ikkunaruutujen toisella puolen. (Kuvat jouduin ottamaan hämäryyden vuoksi pitkällä valotuksella mutta käsivaralta, joten otoksista tuli kovasti suttuisia, eikä niitä nyt ole tässä nähtävänä)

Hiiri kävi ihmettelemässä pyydystä, mutta onnistui pudottamaan suklaat luukun päältä tyrmäosastolle, ilman että itse joutui sinne. Vähän aikaa se jaksoi olla kiinnostunut laatikkoon tipahtaneen suklaan tuoksusta, mutta lähti sitten jälleen vaeltamaan pitkin löyly- ja pesuhuoneiden nurkkia. Nyt se ei enää tuntunut pelkäävän minua juuri yhtään, sillä se jatkoi muina miehinä menoaan, vaikka käännyin (tosin jalkoja liikuttamatta) katsomaan sen menoa takanani. Kävipä se haistelemassa sukkianikin.

Hiiren menoa oli oikein mielenkiintoista seurata, mutta tästä huolimatta väsymys painoi päälle jo kovasti. Voisinko jättää ovet kiinni ja jatkaa aamulla? Ei, olin varma että seuraavana päivänä otusta ei näkyisi enää missään. Joko se karkaisi itse esimerkiksi kaivertamalla reiän seinään, tai joku uninen vessassa kävijä jättäisi sille oven auki. Sitten sen menon voisi enää paikallistaa eri puolilta asuntoa silloin tällöin kuuluvien, kimakoiden hätähuutojen perusteella. Ruokakaapistamme alkaisi löytyä hiirenkakkaa, vaatteissa olisi reikiä. Väliseinistä kuuluisi rapinaa.

Kävin hakemassa vielä kaksi hiirenloukkua, ja ne eivät olleet elävänä pyydystäviä. Tummasuklaa ja valkoinen suklaa jäivät hiiren viimeisiksi aterioiksi. Kotitekoista ruisleipää se ei koskaan ehtinyt nielaista.

-j

Hiiri loukussa

Tänä aamuna väsyneiden lapsien herättäminen kävi normaalia helpommin, sillä iskällä oli pieni yllätys: jo viikon vintillä viritettynä ollut, elävänä pyydystävä hiirenloukku oli vanginnut siimahännän sisäänsä.

Aika söpö. Vanhemmalla hameväellä oli tosin esittää eriäväkin mielipide: yök.

Hiiri käytiin päästämässä koiran aamulenkin yhteydessä metsään. Sillä oli tosin vaikeuksia uskaltaa tulla  loukusta, mutta vähän hätyyttelemällä se lopulta hiipi ulos. Ovella se pysähtyi, haisteli hetken ja hyppäsi sitten uuteen elinympäristöönsä.

Hiirenloukku metsässä kannon päällä ennen hiiren ulos päästämistä. Takanurkassa näkyy pala juustoa, joka ei kelvannut hiirelle.

Rumia kuvia II

Lupasin lisää kuvia, joissa voi kyseenalaistaa luonnon kauneuden. Tässäpä näitä.

-j

Loistokas lukaali linnuille

Olen parin vuoden sisällä hankkinut kaksi työkalua, joille on ollut paljon enemmän käyttöä kuin aluksi olen ajatellutkaan. Toinen on naulapyssy ja toinen pöytäsirkkeli. 

Naulapyssy, pöytäsirkkeli sekä erilaista roinaa.

Näille kahdelle laitteelle löytyi jälleen käyttöä, kun rakensin linnunpöntön. Sahasin laudasta sekä lankusta kapeita rimoja, jotka sitten nidoin naulapyssyllä yhteen. Vietettyäni noin viikon illat autotallissa luomus oli valmis: pari linnunpönttöä sekä lintulauta, jotka yhdessä muodostavat linnan. Käyttöä tälle pönttö-lintulaudalle siis saattaa löytyä sekä kesäisin että talvisin.

Linnassa on neljä tornia, joissa kolme voi toimia linnunpönttöinä.
Linnan pihalla on talousrakennus, joka toimii ruokavarastona.

Laskusilta toimii laskeutumis- ja seisoma-alustana ja sen voi sulkea kesäksi.
Lahoamisen hidastamiseksi koko linna on käsitelty puuöljyllä kahdesti.

Itse linnan rakentamisen lisäksi minulla on ollut kova miettiminen, millaiset siivekkäät olisivat sopivia asumaan linnaan. Linnaanhan kuuluvat kuninkaallista sukua olevat asukit, sekä tietenkin heidän hovinsa ja muu saduista ja historiankirjoista tuttu väki. Tässä miettimisessä olen toki hieman käyttänyt myös nettiä, ja kiitos Googlen, yleistiedon pikkuriikkinen täydentäminen käy joutuisammin kuin lintukirjoja pläräämällä.

Paratiisilintuja linnaan olisi tarjolla koko kuninkaallinen perhe: kuningas- ja kuningatarparatiisilintu sekä prinssi- ja prinsessaparatiisilinnut. Toisaalta on myös paratiisileski, joka kuulostaa käsitteenä jotenkin ristiriitaiselta ja vie ajatukset satukirjoihin kuuluvaan ilkeään äitipuoleen. Ehkä joudumme kuitenkin unohtamaan paratiisilinnut, sillä ne ovat keskimäärin noin variksen kokoisia ja asustavat Oseaniassa. Jatketaan muihin lintulajeihin.

Prinsessaparatiisilintu

Joka tapauksessa linnaan kuuluisi saada kuningas. Kuningaspingviini, -albatrossi tai -kondori kenties? Ei, liian suurikokoisia, eikä näitäkään esiinny maassamme. Kuningastiira? Ei, sekin on 40–50-senttinen, eikä näitäkään maamme ilmatilassa lentele. Samoilla perusteilla voidaan unohtaa myös Falklandinsaarilla asuva kuningasmerimetso sekä luoteisen Tyynenmeren kuningasmerikotka. Papukaijoihin kuuluvat kuningaskaijat taas asustelevat eri puolilla Oseaniaa, eivätkä kylmään Suomeen taida ihan hevillä lähteä. Suomessa sen sijaan tavataan säännöllisesti kyhmyhaahkaa, englanniksi king eider, vaikka se onkin täällä lähinnä tunnettu vain läpimuuttajana. Tämä muiden haahkojen tapaan merellä viihtyvä lintu on kylläkin jopa yli kaksikiloinen ja sen siipien kärkiväli on yli metrin. Kyhmyhaahka jääköön merelle asumaan.

Kuningasmerikotka

Kuningastiira

Kyhmyhaahka

Mutta ei hätää, onhan meillä vielä Etelä-Suomessa juuri ja juuri viihtyvä kuningaskalastaja. Se tosin yleensä pesii hiekkaisissa törmissä, mutta toisaalta kukaan ei varmasti ole aiemmin tarjonnut sille asumukseksi aitoa kuninkaallista linnaa.

Kuningaskalastaja

Entäpä kuninkaan muu perhe? Suomen kielellä etsittäessä kuningattaria näyttää lintumaailmassa olevan vain muutama: kuningatarhedelmäkyyhky (Australia), kuningatarliputtaja (Uusi-Guinea) sekä edellä mainittu, Papua-Uudessa-Guineassa asuva kuningatarparatiisilintu. Nämäkin täytyy unohtaa, sillä väärän asuinpaikan lisäksi ne ovat liian suurikokoisia tähän linnaan.

Kuningatarhedelmäkyyhky

Kuningatarliputtaja

Ehkäpä siis kuningatarta ei nyt vain ole. Linnaan kuuluu kuitenkin ehdottomasti prinsessa tai muu linnanneito. Sellaiseksi voisi nimen puolesta sopia oivallisesti vaikkapa neitokakadu, neitokurki tai jokin neitokolibreista, tai ehkä kaikkein parhaiten aavikkoloistokaija eli princess parrot.

Aloitetaan aavikkoloistokaijasta. Sen sopivuutta puoltaa sen tapa pesiä lähellä lajitovereitaan, mikä sopisi hyvin tähän noin puolimetriseen linnaan. Viihtyvyyttä saattaisivat kylläkin ankarasti vähentää aavikkoloistokaijan taipumus asustaa Australian kuivilla seuduilla, vesistöjen lähellä, sekä sen suurehko, jopa puolimetrinen koko. Elinehdot eivät täällä kotipahassamme oikein taida täyttyä. Entäpä toinen papukaija, neitokakadu? Ei, taas yksi liian suurikokoinen ja liian kaukana etelässä viihtyvä lintulaji. Neitokurki sen sijaan on bongattu Suomestakin joitakin kertoja, mutta liian suurihan sekin on, eikä pesi kolossa tai linnantornissa. Mutta neitokolibrit: vihdoinkin lintuja, joille rakentamani linnan tornien aukot ovat kyllin suuria ja linnut mahtuisivat lentämään niistä sukkelasti sisään. Sisään voisi valitettavasti käydä myös Pohjolan kylmä tuuli, joka todennäköisesti kävisi näille etelän minisiivekkäille kohtalokkaaksi. Ehkä ne pahimmillaan saisivat jopa lintuinfluenssan?

Neitokakadu

Sinineitokolibri

Aavikkoloistokaija eli
princess parrot

Toisaalta eiväthän kuninkaat perheineen toki ole ainoita jalosukuisia, joita linnoissa on perinteisesti asustellut. Miten olisi itään viittaava sulttaanipitta, sulttaanitikka tai sulttaanitiainen, joista erityisesti pitta olisi sopivan pienikokoinen? Olisi siinä ainakin lintubongareilla ihmettelemistä, sillä näitä lajeja tavataan normaalisti vain Kaakkois-Aasian trooppisissa ja subtrooppisissa maissa. Flunssaan kuolisi sekin tänne muutettuaan, linnat kun yleensäkin ovat kylmiä ja vetoisia paikkoja asua. Euroopassakin tavattava sulttaanikana puolestaan on jo kokonsakin puolesta epäsopiva asukas linnaamme.

Sulttaanipitta

Sulttaanikana

Keisarikotka voidaan sekin hylätä suoralta kädeltä, vaikka olisikin Suomessa ääriharvinaisena lintuna tervetullut naapuri. Samoin voidaan hylätä englanniksikin komealta kalskahtava crowned hawk-eagle eli keisarijalokotka. Se tosin tunnetaan myös vähemmän imartelevalla nimellä afrikanapinakotka.

Keisarikotka

Keisarijalokotka

Siipien kärkiväliltään yli kaksimetrinen ja pituudeltaan yli metrin pitkä keisarifregattilintu olisi kotipihalla mahtava ilmestys, varsinkin ponnistaessaan punaisen rintansa täyteen ilmaa. Sitten se lehahtaisi ylös ja liitelisi jopa kahden ja puolen kilometrin korkeuteen. Niinpä niin. Ehkä ei kuitenkaan.

Keisarifregattilintu

Keisarinappari olisi paitsi ulkonäöltään, myös nimensä ja sukunsa perusteella linnapönttöön täydellinen asukki: sen englanninkielinen nimi on royal flycatcher ja se kuuluu varpuslintuihin kuuluvaan tyrannien heimoon. Lisäksi se on noin rastasta vastaavan kokonsakin puolesta lähes sopiva laji hautomaan poikasiaan linnan tornipöntössä. Voi kuitenkin olla, että sitäkin häiritsisi maamme pohjoinen sijainti. Keisarinappari nimittäin asuu normaalisti trooppisella tai subtrooppisella vyöhykkeellä Etelä-Amerikan mantereella. Ja vaikka tyrannien heimo on hyvin laaja, minkään niistä ei tiedetä koskaan eksyneen Suomeen. Sama koskee kipuajien heimoon kuuluvia tyrannikipuajia.

Keisarinappari

Tyrannikipuaja

Näyttää siltä, että kuningaskalastajan lisäksi muita siniverisiä on tähän linnaan turha odotella, ja itse asiassa epäilen kuningaskalastajankin saapumista tähän kiinteistöön hyvin epätodennäköisenä. Ja ehkäpä kuninkaiden ja muiden jalosukuisten aika on muutenkin menneen talven lumia. Nykyäänhän suuri osa esimerkiksi Keski-Euroopan linnoista on rikkaiden mutta muuten aivan tavallisten ihmisten koteina, joten miksei sama pätisi lintuihin. Kävisivätkö lintulinnan asukkaiksi vaikkapa snobilta kuulostavat, varpuslintujen lahkoon ja orneerojen heimoon kuuluvat pystynokat? Eivät, valitettavasti. Eivät myöskään pystynokkakolibrit tai pystynokkamuurat, sillä ne kaikki asuvat Keski- tai Etelä-Amerikassa. 

Ruskopystynokka

Pystynokkakolibri

Pystynokkamuura

Tai ehkäpä jalosukuisia lintuja olisivat uskottavasti voinet esittää matkijalinnut, sekin olisi minulle muun puutteessa kelvannut. Niitäkään ei vain vielä koskaan ole liihotellut Amerikan mantereelta Suomeen.

Ruostesirppimatkija

Pystynokkien kanssa samaan, ainoastaan Etelä-Amerikassa tavattavaan orneerojen heimoon kuuluvat myös puna- ja ruskolinnaorneerot. Ne olisivat ainakin nimestä päätellen varmasti viihtyneet tässä hulppeassa mutta kodikkaassa, varta vasten siivekkäille suunnitellussa linnassa, jonka olisin toki voinut maalata vaikka sitten punaiseksi tai rusehtavaksi, asukkaan mieltymysten mukaan. Mutta ei sitten.

Punalinnaorneero

Entä tulisiko edes tornipöllö asumaan linnamme torniin? Suomessa tornipöllöä on kyllä havaittu jopa ihan äskettäin vuonna 2006, mutta sen lähes metrinen siipien kärkiväli taitaa rajoittaa sen halukkuutta muuttaa juuri näihin meidän tarjoamiimme torneihin.

Tornipöllö

Joten kuningaskalastajat: olkaa hyvät, linna on teidän, jos kelpaa. Toki torneihin voi minun puolestani muuttaa taviksiakin kuten kirjosieppo, peippo ja pajulintu. On sitä paitsi muistettava, että ihmismaailmassakin niin sanotut kuninkaalliset ovat lopulta vain tavallisia ihmisiä.

Varpunen

-j

Rumia kuvia

Toimittaja Seija Sartti kirjoitti ajatuksia herättävän artikkelin Helsingin Sanomien elokuun kuukausiliitteeseen. Artikkelissa toimittaja, entinen valokuvaaja, kritisoi ihmisten tapaa ikuistaa elämäänsä valokuvin. Hänen mielestään otokset ovat aina enemmän tai vähemmän lavastettuja, tai ainakin valittu, kohdistettu ja rajattu niin, että ne kaunistelevat totuutta.

Ja miksi aina otetaan mahdollisimman nättejä kuvia? Miksei kukaan ota kuvia rumista aiheista? Aina auringonlaskuja ja kukkivia kukkia, miksei räntäsadetta?

Niin. Tämäpä pisti ajattelemaan: miksei? Takavuosina kyllä näin Kiasman myymälässä myytävän taitelijan toteuttamaa postikorttisarjaa, jossa oli kuvattu Helsingin ympäryskunnista ei-niin-edustavia kuvakulmia. Kirkkonummelta mukaan oli valittu otos Spar-kaupan takapihalta kunnan keskustasta. Myyntiin panemisen perusteena tuntuu olleen, että koska postikorttisarja oli ajatuksia herättävää, se oli taidetta.

Joka tapauksessa Sartin artikkeli sai minut miettimään, onko räntäsade rumaa. Voiko luonto ylipäätään olla ruma, vai onko luonnollisuus aina kaunista? On selvää, että Sparin takapiha on ruma ja varmasti iso osa ihmisen mistä tahansa aikaansaannoksista on rumia, mutta entä luonto, jossa ei ihmisen kosketus näy?

Miksi meillä on sanonta, että joku on luonnonkaunis, mutta luonnonrumasta ei puhuta? Kun leijona raatelee seepran, onko se rumaa vai vain luonnollista? Ja tiedän kyllä, etten viihdy räntäsateessa, mutta eihän se vielä tee räntäsateesta rumaa. Onko räntäsateen rumuuteen sittenkin syynä vain assosiaatio kastumisesta ja palelemisesta? Toisaalta kyllähän vaikkapa avannossa uidessakin varmasti kastuu ja paleleekin, mutta eihän se vielä avannosta rumaa tee.

Vai onko räntäsateen rumuuden syynä vain kuollut luonto ja puuttuvat värit? Ovatko näin ollen kaikki mustavalkoiset kuvat rumia?

Monimutkaista. Asiaahan voi kuitenkin yrittää selvittää kokeilemalla. Otin nimittäin artikkelista haasteen vastaan, ja tämän syksyn projektina minulla on ottaa mahdollisimman rumia kuvia luonnosta. Päättäkää itse, ovatko ne sitä. Ja onko tämä nyt taidetta?

-j

Kuvat on otettu puhelimella, joten niiden laatu ei ole kehuttava. Joskaan ei aihekaan.

Nuuskimassa

En ole aivan varma, pitäisikö minun olla huolissani itsestäni. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että olen lakannut kasvamasta. Enkä nyt puhu lihasten, saati vatsan kasvamisesta, vaan henkisestä kasvusta. Ja pahinta on, että pelkään kasvun loppuneen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ja henkisen tasoni olevan yhteneväinen jonkun ala-asteen puoliväliä käyvän viikarin kanssa.

Selkeää henkistä epäkypsyyttä ilmentää mm. se, että minua naurattaa edelleen sama huumori kuin joskus ala-asteen puolivälissä. (lieneekö lukijoille harmi vai helpotus, etten nyt erittele tätä sen tarkemmin?) Parasta tv-viihdettä puolestaan on autiomaahan postimyynnistä tilattu, arvaamattomasti toimiva katapultti, joka paiskaa suunnattoman kivenlohkareen Kelju K. Kojootin päälle yhä uudelleen. Polkupyörällä temppuilu on kivaa. Kepposet ovat hauskoja.

Mutta kun tarkemmin miettii, ehkä kuitenkin kaikkein eniten samaistan itseni erääseen noin kymmenvuotiaaseen tyttöön. Kuulostanee oudolta, mutta luepa eteenpäin: nimittäin minulla ja Peppi Pitkätossulla on useampikin yhteinen nimittäjä. Aivan kuten minäkin, Peppikin asuu omakotitalossa, on hyväntahtoinen mutta mielettömän voimakas (vähän itsekehua tähän) ja lemmikkinä on olkapäillä kiipeilevä apina (minulla tosin olkapäillä kiipeileviä lapsia). Pepillä on kotonaan oikea hevonen, meillä luonnollista kokoa oleva hirvi. Pepin talo on maalattu mielikuvituksellisesti ja siellä on vanhoja, pölyisiä huonekaluja – täsmää sekin. Pepin äiti on enkeli, kuten omanikin (minun äitini tosin elossa), ja isä (minulla myös äiti) matkustelee jatkuvasti ympäri maailmaa. Molempien isät hallitsevat saaria, vaikkakin vain toisella heistä on saarella eläviä mustia alamaisia.

Lavastettu tilanne.

Ja vielä se tärkein yhtäläisyys: minulla ja Pepillä on sama harrastus, nimittäin nuuskiminen. Nuuskiminenhan on Pepin mukaan toimintaa, jossa maastosta etsitään vanhoja esineitä.

Tommin ja Annikan kanssa seikkaillessaan Peppi löysi vanhan ämpärin sekä lankarullan, minä puolestani vanhan lasisen kalanmaksaöljypullon. Pullon pohja pilkisti maan alta erään pellon reunassa olevan metsäisen saarekkeen kupeeseen kaivetun kuopan reunamullissa. Kuoppa lienee toiminut menneinä vuosikymmeninä paikallisena kaatopaikkana, sehän on ollut yleinen käytäntö ennen vanhaan.

 

Mikä hauskinta, pullo vieläpä sisälsi nestettä edelleen. Luulen aineen olevan sitä itseään eli kalanmaksaöljyä, mutta kiinni ruostunut korkki esti aineen haistelemisen. Ehkä hyvä niin. Pullossa luki kohokirjaimin Peter Möller, aivan kuten nykyäänkin myytävissä pulloissa, mutta pienellä ratkaisevalla erolla: uusissa pulloissa teksti on kaareva, kun taas löytämässäni pullossa etunimi ja sukunimi ovat suoria ja muodostavat kulman.

Mielenkiintoista on sekin, että nettihuutokauppa eBayssa on ollut myytävänä vanhaksi mainittu Möllerin kalanmaksaöljypullo, ja siinäkin oli kaarevat tekstit. Minun siis lienee vielä vanhempi.

Olen huomannut, että ihminen tulee iän karttuessa yhä kiinnostuneemmaksi historiasta. Jos minun mielestäni vanha, kiinni ruostunut lasipullo on mielenkiintoinen, tilanteeni ei ehkä sittenkään ole toivoton. 

Tohtori Möllerin terveyslinimentistä on
vielä jämät jäljellä.

Kaverini sattui löytämään maastosta tämän
esineen, jossa on useita putkia ja kierteillä
varustettuja reikiä. Mikä lienee.

- Mielestäni sinun olisi syytä mennä johonkin hoitoon. Olet
varmasti saanut liikaa raitista ilmaa ja ollut liikaa maaseudun
rauhassa. Kaupunkielämä tekisi varmasti sinulle hyvää. Kiinnostuisit
jälleen kapakoista, autoista ja muotivaatteista kuten muutkin
ikäisesi. Adjö!

Optimismia akselilla Siuntio - Jerusalem

Ihmisellä lienee evoluution muovaamana taipumus suhtautua asioihin toiveikkaasti, selittää asiat itselleen hyväksi ja saada kokea itsensä tärkeämmäksi ja elämänsä merkityksellisemmäksi kuin se ehkä onkaan. Nämä asiat ovat paitsi auttaneet ihmisiä selviämään, myös säilyttämään elämänsä mielekkyyden ja jopa mielenterveytensä. Sattumaan uskotaan ja lottovoittoja odotetaan. Omiin kykyihin luotetaan vankkumattomasti ja yön pimeydessä kirjoitetut runot lähetetään kustantajalle. Luontohavaintoja on varmasti tehty harvinaisista lajeista ja kaikki ovat minun asioistani kiinnostuneita.

Hyvä esimerkki toiveikkaasta selittelystä ovat arkeologit sekä muut maan möyrijät, jotka tarkoituksella tai tahattomasti ovat tehneet vanhojen esineiden löytöjä. Kun ihminen löytää palan puuta, kyseessä ei varmasti ole mikä tahansa puunpala. Kun ihminen löytää palan puuta Raamatun tapahtuma-alueilta, kyseessä on yhtään epäilemättä jäänne Jeesuksen rististä.

Kuten arvata saattaa, näitä Jeesuksen ristin palasia on löydetty vuosisatojen aikana paljon. Jo vuonna 348 Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoi ”koko maailman olevan pullollaan” ristin kappaleita. Keskiajan ristiretkien seurauksena nämä parantavalla voimalla varustetut matkamuistot vielä moninkertaistuivat määrältään. 1500-luvulla elänyt uskonpuhdistaja Jean Calvin arveli, että ristinkappaleilla olisi voinut täyttää kokonaisen laivan. Tämä ei tietenkään tosiuskovaisia lannistanut: jos kerran Jeesus oli kykenevä ruokkimaan suuren ihmisjoukon kahdella kalalla ja viidellä leivällä, niin tottahan toki saman henkilön rististäkin riittää kappaleita kaikille halukkaille.

Omat historialliset löytöni täällä Siuntiossa ovat toki vaatimattomampia. Löysin nimittäin erään kauniin järven rannalta, kallion korkeimmilta kohdilta useita kivistä huolella kasattuja torneja. Varovasti kiviä kääntelemällä näki, että kivet olivat olleet sijoillaan jo pitkään, päätellen sammalesta ja jäkälästä, joita kivissä kasvoi.

Ja koska kivitornit olivat selvästi olleet sijoillaan jo hyvän tovin, voidaan tästä päätellä, että ne oli kasannut Siuntion oma poika Aleksis Stenvall, innokas luonnossa liikkuja hänkin. Olihan kirjailija Stenvallin taiteilijanimikin juuri Kivi.

Jeesuksen ristin kappaleilla sanotaan olevan parantava vaikutus, joka on siirtynyt
puuhun saarnamiehen hien, kyyneleiden ja veren välityksellä hänen riippuessaan
ja kärsiessään ristiinnaulittuna. Vastaavasti näistä kivitorneista voi ammentaa
itselleen varmasti jotakin. Kirjailijan lahjoja?

Aleksis Stenvall kuoli mielenterveytensä menettäneenä, mutta optimismi säilyi loppuun saakka: hänen viimeisten sanojensa sanotaan olleen ”Minä elän!”.  Ristillä riippuneen saarnamiehen oppien mukaan näin tietysti onkin.

Miettimisen arvoinen asia on myös se, että Aleksis Stenvall kuoli 38 vuoden, 2 kuukauden ja kolmen viikon ikäisenä. Itse olin muutaman viikon tarkkuudella saman ikäinen löytäessäni kivikasat. Sattumaako? Mahdotonta!

Puuta, heinää ja muinaisjäänteitä

Tiedossa on ennenkin ollut, kiitos Neuvostoliiton, että elämme historiallisesti mielenkiintoisella alueella. Nyt tontiltamme löytyi kuitenkin jotakin vielä paljon vanhempaa, mielenkiintoisempaa ja arvokkaampaa kuin vain ruostunutta piikkilankaa.

Nimittäin! Nuorimmaisemme kärräsi isälleen jostakin kaivamansa savimöhkäleen, joka isin arkeologisin silmin (!) vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Ja ei kun rapsuttamaan ja kaivelemaan. Kuops kuops, raaps raaps, pyyh pyyh.

- Kato iskä! Woooo! kuului jo tuossa tuokiossa, paidan ja housun etumukset huonekaluihin tarttuvassa savipölyssä. Isäkin innostui. Jotakin kellertävää… jotakin pitkulaista, kaareutuvaa, monia eri kappaleita. Luita!

Kaivaminen ja rapsuttelu jatkui, kunnes koko esiintymä oli läpi koluttu. Alkoi toinen mielenkiintoinen vaihe, luiden sovittaminen yhteen. Ja kuinka ollakaan, olimmepa onnekkaita, kun löytämämme täydellinen ranko osoittautui kuuluneen Tyrannosaurus Rexille! Ehkä vähän dokumenteista opittua pienemmälle, mutta varmaankin kyseessä on ollut poikanen, tai sitten hirmuliskot näin pohjoisissa oloissa ovat olleet hieman vaatimattomamman kokoisia. Ovathan liskot nykyäänkin täällä Pohjolassa pienempiä kuin serkkunsa etelässä, verratkaapa vain sisiliskoa varaaniin tai gekkoon. Amerikassa, T-Rexien ydinalueilla, on kaikki muutenkin suurempaa.

Ja mitä seuraavaksi? Öljyä? 

 Rehevän kasvillisuuden seassa vaanii pahamaineinen
Tyrannosaurus Rex viattomia, pahaa aavistamattomia
luontokappaleita.

Pahaa aavistamaton luontokappale.

Rousk rousk.