Tulipa tehtyä

Jes, tein sen. Kävelin kotioveltamme Karjaalle. Vaikka autolla matkaa on noin 40 km ja asemalta asemalle junarataa pitkin 34 km, askelmittariin kertyi kolmena päivänä noin 65 kilometriä. Pieni osa tästä tosin on kävelty ilman rinkkaa, mutta kuitenkin.

Takaisin tullessa niska oli palanut, kädetkin melkein, jalat olivat sekä rakoilla että lihaskipuiset, hartiat aivan jumissa ja pohkeet lähes kramppitilassa. Viimeiset kilometrit jouduin astumaan päkiä edellä, kun kantapäihin sattui niin vietävästi. Kotona kävelin kuin rollaattorinsa hukannut vanhus.

Nyt seuraavana päivänä oikeastaan enää pohkeisiin sattuu. Sanoisin, että se on silti vähemmän häiritsevää kipua kuin pääkipu, josta suuri osa suomalaisista kärsinee tänään, juhannuspäivänä. Ja morkkiksesta ei ole tietoakaan.

Matkalla tuli nähtyä juuri sitä mitä odotinkin: maalaismaisemaa, kaunista luontoa, lisää maalaismaisemaa, joitakin eläimiä, junarataa ja teitä – etenkin erilaisia teitä. Hiekka- ja asvalttiteiden lisäksi kuljin pitkin traktoriuria, polkuja, junaradan kaapelikourun kantta, pellonlaitaa sekä välillä aivan umpimetsääkin. Kerran kastelin kenkäni suohon, mutta se ei helteessä tuntunut lainkaan pahalta. Ihmisiä näin vain muutamia, jos Karjaata ei lasketa. Luulen, että jollakin suositulla vaellusreitillä ihmisiä olisi tullut jatkuvasti vastaan ja telttaa olisi saanut sovitella anteeksi pyydellen muiden telttojen sekaan.

Ensi kerraksi meni ihan mukavasti. Kuten olin suunnitellutkin, sain vettä kahdesti matkan varrella ystävällisiltä ihmisiltä, joiden pihaan pelmahdin rinkkoineni. Ilma oli kuin morsian eikä mitään yllätyksiä tapahtunut. Kännykän akku ei loppunut, käärmeet eivät hyökkäilleet enkä telonut itseäni ja jäänyt keskelle metsää avomurtuma jalassa. Edes itikat eivät kiusanneet, ehkä oli liian kuuma keli niillekin. Jatkuva liikkuminen toki auttoi myös. Ruokaa oli mukana turhan paljon, mutta parempi toki niin päin kuin toisin päin.

Alla erilaisia teitä.

Alla maisemia ja muita "nähtävyyksiä": 

Ja tässä vielä kuvattuja tauko- ja yöpymispaikkoja:

Melkein kotona:

Kotipeltoa. Ennen kotiin paluuta sitaisin vielä saunavihdan
kotiin viemisiksi. Sen onnistumisesta en tosin ole aivan varma.
- Voiko tuosta tehdä saunavihdan, puolisoni kysyi ojentaessani
sen hänelle kotiovella.

Kaikkineen matka ovelta Karjaan asemalle, junalla takaisin kotikylille ja vielä kävellen asemalta kotiin vei 44 tuntia. Tästä junamatkaan kului alle 25 minuuttia. Paneehan se miettimään. Saman asian voi tehdä hitaasti vanhaan tapaan tai modernisti konevoimalla yli 100-kertaisella nopeudella. Tällöin jäi kyllä suurin osa näkemisen arvoisista asioista näkemättä.

Reissumiestä vaisto vie

Operaatio Kävellen Karjaalle lähestyy uhkaavasti. Päätin nimittäin jo aikaisin keväällä, että kesän tultua haluan fiilistellä sitä oikein kunnolla. Muutaman kymmenen kilometrin kävely halki Etelä-Suomen kukkivan luonnon tuntui sopivalta tavalta sukeltaa kesään.

Olisin toki voinut nimetä tämän ”operaation” vähän lennokkaammalla ja miehekkäämmälläkin tavalla, kuten tosimiehillä sotaväessä on tapana. ”Operaatio Myrskytuuli” olisi kuitenkin ehkä osoittautunut irvokkaaksi, kun olisin henkihieverissä, janoisena ja laastaroituna, eksyneenä ties minne (todennäköisesti yllättävän lähelle kotia), soittanut kotijoukoille ja anellut hakemaan kotiin. Parhaimmillaan nimi olisi kyllä voinut kuvata osuvasti vallitsevaa säätilaa.

Ajattelin, että yö tai kaksi voisi olla tällaiselle aloittelijalle sopiva reissun pituus. Mutta mihin kävelisin? Etelässä tulee vastaan meri, itään Kirkkonummelle ja Espooseen kävely tuntuisi lähinnä oudolta, vaeltamiseksi kotinurkissa. Entä pohjoiseen Lohjalle? Eii…

Siis länteen! Sopivan etäisyyden päässä on Karjaa, joka onkin minulle lähes tuntematonta seutua. Googlen mukaan meiltä Karjaalle autolla Hangontietä pitkin on lähes täsmälleen 40 kilometriä. Itse ajattelin kävellä polkuja, metsäteitä ja maantienvarsia pitkin, junarataa myötäillen. Minulla ei ole tietoa, paljonko matkaa Karjalle tällä tavalla kertyy, mutta askelmittarihan sen lopulta kertonee, jos perille pääsen.

Ja mikä tässä nyt niin uhkaavaa on, kuten alussa tuskailin? No se, että rinkka painaa ihan helkutisti! Jo tyhjänäkin pari kiloa painavaan rinkkaan on nimittäin tarkoitus ahtaa kolmen päivän ruuat, teltta, makuupussi, makuualustat, vaihtovaatteita sekä tietenkin vettä.

Luin netistä vinkkejä vaellukseen ja rinkan pakkaamiseen. Joidenkin suositusten mukaan rinkka ei mielellään saisi painaa enempää kuin 20% kantajansa painosta (tässä tapauksessa n. 16 kg), jossain taas puhuttiin 25%:sta (n. 20 kg), mutta missään tapauksessa se ei kantajan painosta riippumatta saisi olla (ainakaan paljon) yli kahtakymmentä kiloa.

Ennen 2,5 km:n testikävelyä voi vielä irvailla.
Rinkan pakkaamistapaa täytyy vielä miettiä, esimerkiksi
repun alla roikkuvat kengät potkivat kävelijää pakaroille.
Tosin ehkä sitä voi ajatella myös kannustamisena.

Punnitsin rinkkani vaa'assa. Vaatteineen, yöpymistarvikkeineen sekä ruokineen ja juomineen se painoi 21,6 kiloa. Siellä ei tosin ollut vielä kaikki ruoka, jonka ajattelin ottaa mukaan, mutta toisaalta päätin sittenkin jättää pois yhden 1,5 litran vesipullon. Ja keveneehän se päivien mittaan, kun ruokia syö pois.

Painon rajoittamiseksi otan vettä mukaan vain noin yhden päivän tarpeiksi ja täytän pullot matkan varrella… jostakin. Eihän patikointireissu miltään tuntuisi, jos kaikki olisi valmiiksi mietitty. Minulla ei myöskään ole varmuutta siitä, mihin pystytän teltan yöksi – ei edes siitä, minkä tyyppistä maastoa teltalle kannattaisi etsiä. Pellot ovat yleensä viljeltyjä, joten ne eivät oikein käy. Metsät ovat epätasaisia ja täynnä puita ja kantoja. Kalliot taas voivat olla kovia nukkua, eikä niihin saa telttakeppejä pystyyn. Ehkäpä jonkun pihassa… tai hiekkakuopassa? Enkä halua olla paikassa, jossa on ohikulkijoita. Entä puhelimen akku sitten? Ajattelin suunnistaa puhelimen karttaohjelmaa käyttäen, joten akun loppuminen ei ole suotavaa. Mutta kauanko akku kestää, siitä ei vielä ole käytännön kokemusta. Ainakin Angry Birdsin pelaaminen ajanvietteenä kannattaa unohtaa. Vai voisikohan akkua ladata jossakin? Saapas nähdä, millainen seikkailu tästä tulee. Voi olla, että jo 10–15 vuoden kuluttua osaan nauraa sille.

Kävin kävelemässä kahden ja puolen kilometrin testilenkin täysi rinkka selässä. Ostoslistaan täytyy kirjoittaa särkylääkettä ja mobilaattia. Ja ihan kuin kantapääni olisi tullut hieman kipeäksi…

Tuttua huttua

Jopa näin keskikesälläkin tulee aina silloin tällöin tehtyä laiskuuskohtauksen yllättäessä pistokokeita teeveetarjontaan. Voisi kuvitella, että kyse on jonkinlaisesta megalomaanisesta, kaikkien kanavien yhteisestä sketsistä, jonka huumori perustuu siihen, että tarjonta on äärimmäisen suppeaa ja  illasta toiseen lähes samaa. Samaa huttua esitetään illasta ja viikosta ja kuukaudesta toiseen, niin että kokonaisuus on lopulta jo itsensä parodia. Ainakin meidän televisomme tarjonta, siihen aikaan kun minä sitä katson, on asenteesta riippuen joko uskomatonta schaibaa tai ratkiriemukasta camp-huumoria.

Illalla, kun sisustus- ja kokkiohjelmat ovat jo menneet, voi edelleen valita vaikka kuinka monesta vaihtoehdosta. Yhdeltä kanavalta tulee illasta toiseen ohjelma, jossa komeat miehet ja hoikat naiset tavoittelevat muutamaa kymppitonnia (ja julkisuutta) veden päälle rakennetuissa telineissä, roikkumalla  helikopterista sekä syömällä koppakuoriaisia tai uimalla madoissa. Ohjelma on ilmeisen suosittu, sillä se on pysynyt ruudussa ehkä kymmenisen vuotta. Joinain iltoina tulee ohjelma, jossa metsurit kaatavat ja kuljettavat puita. Illasta toiseen, viikosta toiseen, tuotantokaudesta toiseen. Ja kun ohjelma jää tauolle, paikalla esitetään ohjelmaa, jossa kalastajat pyydystävät rapuja – illasta toiseen, viikosta toiseen, tuotantokaudesta toiseen. Samaa sarjaa edustaa myös ohjelma, jossa rekkakuskit ajavat rekkaa jäätietä pitkin. Jälleen illasta, viikosta ja tuotantokaudesta toiseen.

Sitten on noin tusinan verran erilaisia sairaalasarjoja, ja saman verran poliisisarjoja, joissa poliisit ovat rikospaikkatutkijoita. 4D- ja 5D-dokumenteissa mässäillään milloin milläkin asialla, joita voi kivasti paheksua omalta kotisohvalta ja tirkistellä sormien välistä. Päälle tulevat vielä tietenkin Hollywood-elokuvat, joissa tärkeimpiä tekijöitä ovat nimekkäät pääosien näyttelijät, vauhdikkaat takaa-ajot sekä näyttävät räjähdykset. Yleensä tappamiseen liittyy jonkinlaista hauskaa huumoria, ja alusta asti on selvää, että mies ja nainen saavat lopussa toisensa. Jos kyseessä on katastrofielokuva, pormestari on aina paha.

Tulisipa teeveestä aina tällaista ohjelmaa, tulisi oltua paljon enemmän ulkona. Alla tänä iltana otettuja kuvia.

Turhuuksien rovio

Eräästä Porkkalan parenteesiajasta kertovasta kirjasta jäi erityisesti mieleeni tarina, jossa suomalainen venekunta oli joutunut myrskyn kouriin, ja heidän oli oman turvallisuutensa nimissä purjehdittava lähimpään rantaan. Harmi vain, että ranta sattui kuulumaan Neuvostoliiton Suomelta vuokraamaan Porkkalan vuokra-alueeseen. Rantautuminen huomattiin ja veneessä olleet pidätettiin saman tien. Vaikka olikin ilmeisen selvää, että rantautuminen oli tapahtunut pakon edessä eivätkä veneilijät olleet kapitalistisen maailman vakoilijoita, kesti kaksi viikkoa ennen kuin lähtemiseen tarvittavat luvat oli saatu. Tämän ajan he saivat asua omassa veneessään, joka oli kiinnitetty porkkalalaisen omakotitalon laituriin.

Jutun pointti on kuitenkin siinä, että elettiin keskikesää, ja tuona kahtena viikkona, jonka veneilijät lilluivat rannassa, he seurasivat talossa aikaansa viettävien neuvostosotilaiden elämää. Nämä nimittäin pitivät rannalla jatkuvaa tulta, ja nuotioonsa he saivat polttopuun kätevästi repimällä sitä talon rakenteista. Pelkästään noiden kahden helteisen viikon aikana sotilaat polttivat talosta terassin. Syy tähän oli hyvin yksinkertainen: ei ollut tulitikkuja, ja olihan mahorkat saatava sytytettyä.

Eipä varmasti arvannut talon rakentaja aikoinaan – kuka lieneekään – mikä talon kohtaloksi aikanaan koituisi. Olisi siinä varmasti itku päässyt, varsinkin kun tietää, että ennen vanhaan talot tehtiin pitkälti omin käsin, hammasta purren ja hikeä säästämättä.

Juttu tuli mieleeni, kun kävin paikassa, jonka nimi ilmeisesti on Roihuvuori. Kyseinen tavattoman korkea kallio lienee yksi kunnan korkeimmista kohdista ja sijaitsee Pikkalan ABC:n länsipuolella. Kallion laelta aukeaa huikeat näkymät jokaiseen ilmansuuntaan jopa kymmenien kilometrien päähän.

Ennen matkapuhelimia, tai ennen edes sähkön tai viilipurkkipuhelimien keksimistä, ihmiset viestittivät toisilleen kallioiden laelta suurien nuotioiden avulla. En tiedä, mitä informaatiota tulilla välitettiin, mutta tulen rapauttamaa kalliota voi vielä nykyäänkin bongata lähes minkä tahansa korkean kallion korkeimmalta kohdalta. Niin myös tältä Roihuvuorelta. Siitä nimikin varmasti juontuu.

Tältä kohdalta näkee hyvin pitkälle itään päin. Vaaleampi
kohta on tulen rapauttamaa. Kalliossa on myös kolme teräs-
kiinnikettä, joten jonkinlainen torni tässäkin on ollut.

Ja koska ollaan alueella, joka vuosikymmeniä sitten kuului kommunistiselle itänaapurillemme, on siellä täällä edelleen jäänteitä juoksuhaudoista, bunkkereista ja muista rakennelmista, joilla varauduttiin kapitalistien hyökkäykseen. Kyseisen kallion laella oli havaittavissa tornin jalustan rauniot. Seudun historian tuntevana sortuu tietenkin helposti ajattelemaan, että kaikki Kirkkonummella, Siuntiossa ja Inkoossa sijaitsevat rauniot liittyvät automaattisesti juuri venäläisiin, mutta tässä tapauksessa en kyllä keksinyt muutakaan selitystä. Suomalaisilla ei varmastikaan koskaan ole ollut erityistä tarvetta tarkkailla ilmatilaa juuri keskellä Siuntiota, mutta itäisellä ystäväkansallamme kyllä. Venäläisten jälkeensä jättämien bunkkereiden sijainnista on nimittäin jälkikäteen voitu päätellä, että nämä odottivat vihollisen iskevän alueelle nimenomaan ilmasta laskuvarjojoukkoja käyttäen. Ilmatilan tarkkailu on siis ollut alueella hyvin keskeistä.

Näkötornin jalustan jäänteet. Massiivisten kiviröykkiöiden
alta pilkistää hapertuneita rakennuspuita. Kivet ovat olleet
jalkojen painona estämässä tornin kaatumista. Etualalla näkyy
kaksi kivikasaa ja puiden takana toiset kaksi. Jalkojen
etäisyydestä voi arvioida tornin korkeutta. Iso on ollut,
sanoisin.

Lähellä näkötornin jäänteitä näkyy kalliokohta, jossa kiveä
on rapautunut todella huomattavasti. Sanoisin, että tässä on
pidetty tulta hyvin pitkään, mutta ei kovin kauan aikaa sitten.
Ja vieläpä veikkaisin, että tästä tulesta on jokunen mahorkka
sytytetty.

Ja ilmatilaahan minäkin tarkkailin, sillä aurinko oli juuri painumassa horisontin taa ja tarjosi oikein mukavat näkymät. Takaisin polkupyörälle kävellessäni ja kallioimarteen juurta pureskellessani mietin jo seuraavaa päivää. Kellarin perustusten kuopan kaivamista pitäisi jatkaa, samoin aidan rakentamista. Ja kauankohan nekin omin käsin ja suurella vaivalla aikaan saadut rakennelmat tulevat elämää kestämään? Ehkä en edes halua tietää.

Kalaa niin ja näin

Ostin tuoreita ahvenia. Ahneuttani ostin, kun olivat niin halpoja, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mitä niistä valmistaisin.

Päädyin savustamiseen. Koska grillimökissämme ei edelleenkään ole grilliä tai mitään muutakaan tulisijaa, oli pakko keksiä joku hätäratkaisu. Erilaisista romuista sun muista osista sain kyhättyä viritelmän, joka ehkä ei rikkoisi alla olevaa pöytää. Ja toivottavasti se ei myöskään kaatuisi ja polttaisi koko mökkiä. Mitä MacGyver olisi sanonut jos olisi nähnyt?

Kaloja savustuslaatikkoon asetellessani huomasin, että kalat olivatkin perkaamattomia. Helvetti! Nyt tiedän miksi ne olivat niin halpoja! Ja millä nämä nyt avataan? Saksilla? Aivan sama, rojut pois ja kalat laatikkoon. Ja mätiäkin vielä! Voiko ahvenen mätiä syödä? No meillä nyt ei ainakaan kukaan syö. Noh, laitetaan pakkaseen, ehkä se jollekin joskus kelpaa.

En varsinaisesti pidä keitetyistä perunoista, mutta sellaisia nyt syötiin, koska ne kuuluvat lisukkeeksi kalan kanssa. Perunat kiehuivat grillimökin lieden päällä. Olipa vihdoin edes jotakin iloa siitäkin kauhean näköisestä esineestä, jonka edelliset asukkaat jättivät riesaksemme. Ja hitto mikä nälkä, kauanko tässä vielä kestäisi?

Hyttysiä oli aivan järjettömästi. Grillimökin piippu ei vetänyt ja märät puut savuttivat niin vietävästi, että itikatkin yskivät. Elina ei suostunut tulemaan mökkiin sisälle lainkaan. Ruuanlaiton yhä vain kestäessä mieleen hiipi väkisinkin, mitä kaikkea kesken olevia hommia olisi tämänkin ajan voinut tehdä. Vaikka tuskin olisin tehnyt kuitenkaan.

Viimein ruoka oli valmista ja lapset komennettiin paikalle pelikonsolin äärestä. Me aikuiset emme tosin vielä päässeet syömään, sillä lapset eivät itse osanneet kuoria perunoita tai poistaa kalasta ruotoja. He suhtautuivat ruokaan epäluuloisesti ja kala maistui heidän mielestään pahalta. Lapset pölöttivät koko ajan Super-Marion hyppelytasoista ja pinkaisivat takaisin telkkarin ääreen heti kun saivat luvan. Tässä vaiheessa ainakin minun nälkäni oli jo niin kova, että vaikka pienet kivet olisivat kelvanneet. Kolmesta isosta ahvenesta tuli vain muutamia haarukallisia ruokaa. Suomuja ja ruotoja sai syljeskellä suustaan jatkuvasti.

Lasten jo mentyä me aikuiset jäimme vielä istuskelemaan grillimökille, sillä olimme liian voipuneita tehdäksemme mitään järkevää, enkä ollut varma pahensiko vai paransiko yhä voimistuva humalatila tilannetta. Elina ei vieläkään suostunut tulemaan savuiseen grillimökkiin, vaan valitsi piinaavat itikat. Suuri osa iltapäivästä sekä alkuilta oli mennyt muutaman kalapahasen valmistamiseen, ja aurinko oli jo laskemassa.

Olipa kivaa.

Ostin tuoreita ahvenia. En ollut vielä ostaessa aivan varma mitä niistä valmistaisin, mutta ahvenhan on aina hyvää, valmistipa sen millä tavalla tahansa.

Päädyin savustamiseen. Koska grillimökissämme ei vielä ole grilliä tai muutakaan tulisijaa, sellainen oli viriteltävä. Pihaa ja vajoja tonkimalla löysin kiviä, tynnyrinkannen, puupöllejä, Muurikkapannun sekä rautatankoja. Vielä vasara ja nauloja, niin kohta iloinen valkea tynnyrinkannella jo kuumentaisi rautatankojen päällä killuvan savustuslaatikon pohjaa. MacGyver olisi ollut ylpeä.

Kaloja savustuslaatikkoon asetellessani huomasin, että kalat olivatkin perkaamattomia. Tämähän oli kuin olisi itse käynyt kalassa! Siitä olikin aikaa kun olin viimeksi päässyt kalankäsittelytaitojani verestämään. Ja kas, kaupan päälle saimme kahdesta kalasta vielä mätiäkin. Mädit vein saman tien pakkaseen odottelemaan käyttöä.

Tuli laatikon alle ja ei kun odottelemaan. Perunat kiehuivat kätevästi grillimökin lieden päällä ja rakas puolisoni oli valmistelemassa sisällä salaattia. Ai jai, kohta saisi herkkuruokaa.

Vaikka hyttyssesonki oli parhaimmillaan, savu piti mukavasti inisijät loitolla. Kalojen kypsymistä odotellessa oli vihdoinkin aikaa omille ajatuksille.

Kalojen ollessa valmiita kutsuimme lapsetkin paikalle. He suhtautuivat meillä harvoin nähtyyn ruokalajiin mielenkiinnolla, vaikka savustetut kalat lienevätkin enemmän ”aikuisten ruokaa”. Lapset söivät nopeasti ja innokkaasti omat annoksensa, joiden perkaamisessa me vanhemmat autoimme. Ja kyllähän tuo hyvältä maistui aikuisistakin, varsinkin kun lisämausteena oli melkoinen nälkä.

Lasten jo mentyä me aikuiset jäimme vielä juttelemaan aikuisten juttuja, viinilasit käsissämme, auringon jo alkaessa painua mailleen.

Olipa kivaa.

Kirkkonummen radalla

Juhlistin lomien alkamista lähtemällä ns. radalle. Tosin itselläni eivät ole lomat alkaneet, ainoastaan kaikilla muilla perheenjäsenillä, ja ratakin oli vain puretun rautatien entinen pohja.

Vanha totuus on, että ottamalla hieman etäisyyttä asiat hahmottuvat paremmin. Viime kerralla Sjundbyn maisemissa käydessäni totesin ilmeisesti tien aiemmin kulkeneen eri siltaa pitkin Siuntionjoen yli. Siltaa kummempia todisteita paikalla ei enää näkynyt.

Kävin kirjastossa lainaamassa muutamia Siuntion historiaa käsitteleviä kirjoja, ja niistä selvisi, että silta ei ole ollut maantie-, vaan rautatiesilta. Junaradan kulkureittiä on siis tällä kohtaa muutettu, ja nyt junat kulkevat valtavaa betonisiltaa pitkin maantien ja joen yli vanhan sillan pohjoispuolella.

Katsellessani tietokoneelta satelliittikuvia alueesta, huomasin raiteiden vanhan kulkureitin hahmottuvan edelleen maastossa – nykyisen radan ja Siuntionjoen välissä. Kirjastosta lainaamani opus tiesi kertoa, että rata vedettiin tällä muutaman kilometrin osuudella aikoinaan uudelle reitille radan sähköistämisen yhteydessä vuosina 1984 - 1992. Vanha rata oli turhan mutkainen uusille nopeille junille, ja nyt rata kulkeekin vain loivasti kaarrellen viereisen kallion läpi, kahden tunnelin kautta.

Ylhäällä kaarevasti kulkeva ruskea linja on uusi junarata,
joka aivan kuvan oikeassa reunassa sukeltaa tunneliin.
Etelästä pohjoiseen kulkeva musta linja on Siuntionjoki.
Raiteiden vanha linjaus ylittää joen etelämpää kuin uusi
ja jatkaa matkaansa keskellä peltoa.

Tänään paikan päällä käydessäni totesin, että vanhan junaradan pohja näkyy edelleen myös maan tasosta, jos osaa katsoa. Ja osasinhan minä, sillä olin varustautunut Googlen ilmakuvilla ja GPS:llä. Kävin läpi noin kaksi kolmasosaa reitistä, lopun käyn katsomassa myöhemmin.

Tältä siellä näyttää nyt, 20 vuoden jälkeen.
Maahan on jäänyt muutamia puisia ratapölkkyjä.

Vanha rautatiesilta, jonka alitse virtaa pieni puro.

Muutamista paikoista onnistuin löytämään vanhoja ratapölkkyjä,
mutta tässä lepäsivät ainoat näkemäni ratakiskot.

Kilometritolpassa on numero 21. En tosin tiedä onko tällaisia
koskaan ollut junaratojen varsilla. Ja tuo kakkonen näyttää
kummalliselta, oudon kiemuraiselta, voisiko olla venäläistä tekoa?
Helsinkiin tästä on vajaat 50 km, Siuntioon muutama,
mutta ehkäpä Kirkkonummelle juurikin parikymmentä.

Olin jo viime kesänä ihmetellyt tätä hiekkatien vieressä
näkyvää jykevää tunnelia, jonka alitse virtaa
pienen pieni puro. Eikö vähempi olisi riittänyt?
No ei, jos ylitse kulkee rautatie.

 Ilmakuvassa keskellä näkyy junaradan vanha reitti: keskellä
kuvaa luoteesta kaakkoon. Kuva on ilmeisesti otettu
muutamia vuosia sitten.

Tämä kuva on otettu kohdassa, jossa junaradan reitti ylittää
tien, (vrt. ylempi kuva) kohti itä-kaakkoa. Vaikka ilmakuvassa
vielä näkyy selvästi pöheikköä entisen radan kohdalla, nyt
sitä ei enää ole. Pusikot on ilmeisesti raivattu matalaksi,
osaksi peltoa. Kaikki on katoavaista.

Paluumatkalla huomasin tien viereisellä korkealla kalliolla jotakin mustaa, massiivista ja kiiltävää. En tiedä muista aikuisista, mutta ainakin minun on jotenkin ihan pakko käydä katsomassa tuollaiset asiat. Musta mötikkä paljastui höyryveturin piipun yläosaksi. Tällä piipun leveällä yläosalla on varmasti jokin nimikin, jota en kylläkään tiedä. En tiedä edes tämän leveämmän osan tarkoitusta, mutta sen tiedän, että sellainen höyryvetureissa usein on.

Piipun ylin osa on poistettu ja sen tilalla on
sadesuojana peltinen kansi. Kannen päällä
tönöttää painona puupölkky.

Tästä metallisesta piipunosasta oli rakennettu grillin savupiippu. Hieno! Sääli, ettei grilliä ollut käytetty pitkiin aikoihin, päätellen tulipesässä kasvavasta sammaleesta ja harmaantuneesta halkopinosta. Maisematkin tältä grillipaikalta olivat sitä luokkaa että ei paremmasta väliä. Paikalta näkyi myös vanhalle rautatielle.

Grilli oli piipun lisäksi varustettu myös numerokyltillä, joten nettiä käyttävälle salapoliisityö oli helppoa: kyltti (ja siis mitä ilmeisimmin myös piippu) on kuulunut suomalaiseen Tk3-höyryveturiin, jollaisia valmistettiin suomessa 1920-luvun lopulta 1950-luvun alkuun. Kevyen tavaraliikenneveturin pituus oli 16 metriä ja sen lempinimi oli Pikku-Jumbo. Kyseinen yksilö kuuluu sarjan alkupäähän, joten se on valmistettu 1920-luvun lopussa Tampellan tai Lokomon tehtailla. Sotien jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle 24 kappaletta Pikku-Jumboja osana sotakorvauksia, siis suuren osan siihen mennessä valmistuneista Tk3-vetureistaan. Luovutettujen vetureiden numeroista en löytänyt tietoa.

Pikku-Jumbo 1152, alias Santeri, Suomussalmen keskustassa.

Pikku-Jumboja on vielä jokunen jäljellä ympäri maailmaa. Kaikki ne ovat jo eläkkeellä, joko koristeina tai vetämässä turisteilla täytettyjä museojunia muutamien kilometrien matkoja. Yhden yksilön piippu katselee entiselle radalle, jota se varmasti itsekin on joskus tarmokkaasti puhissut.