Kalaa niin ja näin

Ostin tuoreita ahvenia. Ahneuttani ostin, kun olivat niin halpoja, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mitä niistä valmistaisin.

Päädyin savustamiseen. Koska grillimökissämme ei edelleenkään ole grilliä tai mitään muutakaan tulisijaa, oli pakko keksiä joku hätäratkaisu. Erilaisista romuista sun muista osista sain kyhättyä viritelmän, joka ehkä ei rikkoisi alla olevaa pöytää. Ja toivottavasti se ei myöskään kaatuisi ja polttaisi koko mökkiä. Mitä MacGyver olisi sanonut jos olisi nähnyt?

Kaloja savustuslaatikkoon asetellessani huomasin, että kalat olivatkin perkaamattomia. Helvetti! Nyt tiedän miksi ne olivat niin halpoja! Ja millä nämä nyt avataan? Saksilla? Aivan sama, rojut pois ja kalat laatikkoon. Ja mätiäkin vielä! Voiko ahvenen mätiä syödä? No meillä nyt ei ainakaan kukaan syö. Noh, laitetaan pakkaseen, ehkä se jollekin joskus kelpaa.

En varsinaisesti pidä keitetyistä perunoista, mutta sellaisia nyt syötiin, koska ne kuuluvat lisukkeeksi kalan kanssa. Perunat kiehuivat grillimökin lieden päällä. Olipa vihdoin edes jotakin iloa siitäkin kauhean näköisestä esineestä, jonka edelliset asukkaat jättivät riesaksemme. Ja hitto mikä nälkä, kauanko tässä vielä kestäisi?

Hyttysiä oli aivan järjettömästi. Grillimökin piippu ei vetänyt ja märät puut savuttivat niin vietävästi, että itikatkin yskivät. Elina ei suostunut tulemaan mökkiin sisälle lainkaan. Ruuanlaiton yhä vain kestäessä mieleen hiipi väkisinkin, mitä kaikkea kesken olevia hommia olisi tämänkin ajan voinut tehdä. Vaikka tuskin olisin tehnyt kuitenkaan.

Viimein ruoka oli valmista ja lapset komennettiin paikalle pelikonsolin äärestä. Me aikuiset emme tosin vielä päässeet syömään, sillä lapset eivät itse osanneet kuoria perunoita tai poistaa kalasta ruotoja. He suhtautuivat ruokaan epäluuloisesti ja kala maistui heidän mielestään pahalta. Lapset pölöttivät koko ajan Super-Marion hyppelytasoista ja pinkaisivat takaisin telkkarin ääreen heti kun saivat luvan. Tässä vaiheessa ainakin minun nälkäni oli jo niin kova, että vaikka pienet kivet olisivat kelvanneet. Kolmesta isosta ahvenesta tuli vain muutamia haarukallisia ruokaa. Suomuja ja ruotoja sai syljeskellä suustaan jatkuvasti.

Lasten jo mentyä me aikuiset jäimme vielä istuskelemaan grillimökille, sillä olimme liian voipuneita tehdäksemme mitään järkevää, enkä ollut varma pahensiko vai paransiko yhä voimistuva humalatila tilannetta. Elina ei vieläkään suostunut tulemaan savuiseen grillimökkiin, vaan valitsi piinaavat itikat. Suuri osa iltapäivästä sekä alkuilta oli mennyt muutaman kalapahasen valmistamiseen, ja aurinko oli jo laskemassa.

Olipa kivaa.

Ostin tuoreita ahvenia. En ollut vielä ostaessa aivan varma mitä niistä valmistaisin, mutta ahvenhan on aina hyvää, valmistipa sen millä tavalla tahansa.

Päädyin savustamiseen. Koska grillimökissämme ei vielä ole grilliä tai muutakaan tulisijaa, sellainen oli viriteltävä. Pihaa ja vajoja tonkimalla löysin kiviä, tynnyrinkannen, puupöllejä, Muurikkapannun sekä rautatankoja. Vielä vasara ja nauloja, niin kohta iloinen valkea tynnyrinkannella jo kuumentaisi rautatankojen päällä killuvan savustuslaatikon pohjaa. MacGyver olisi ollut ylpeä.

Kaloja savustuslaatikkoon asetellessani huomasin, että kalat olivatkin perkaamattomia. Tämähän oli kuin olisi itse käynyt kalassa! Siitä olikin aikaa kun olin viimeksi päässyt kalankäsittelytaitojani verestämään. Ja kas, kaupan päälle saimme kahdesta kalasta vielä mätiäkin. Mädit vein saman tien pakkaseen odottelemaan käyttöä.

Tuli laatikon alle ja ei kun odottelemaan. Perunat kiehuivat kätevästi grillimökin lieden päällä ja rakas puolisoni oli valmistelemassa sisällä salaattia. Ai jai, kohta saisi herkkuruokaa.

Vaikka hyttyssesonki oli parhaimmillaan, savu piti mukavasti inisijät loitolla. Kalojen kypsymistä odotellessa oli vihdoinkin aikaa omille ajatuksille.

Kalojen ollessa valmiita kutsuimme lapsetkin paikalle. He suhtautuivat meillä harvoin nähtyyn ruokalajiin mielenkiinnolla, vaikka savustetut kalat lienevätkin enemmän ”aikuisten ruokaa”. Lapset söivät nopeasti ja innokkaasti omat annoksensa, joiden perkaamisessa me vanhemmat autoimme. Ja kyllähän tuo hyvältä maistui aikuisistakin, varsinkin kun lisämausteena oli melkoinen nälkä.

Lasten jo mentyä me aikuiset jäimme vielä juttelemaan aikuisten juttuja, viinilasit käsissämme, auringon jo alkaessa painua mailleen.

Olipa kivaa.