Kirkkonummen radalla

Juhlistin lomien alkamista lähtemällä ns. radalle. Tosin itselläni eivät ole lomat alkaneet, ainoastaan kaikilla muilla perheenjäsenillä, ja ratakin oli vain puretun rautatien entinen pohja.

Vanha totuus on, että ottamalla hieman etäisyyttä asiat hahmottuvat paremmin. Viime kerralla Sjundbyn maisemissa käydessäni totesin ilmeisesti tien aiemmin kulkeneen eri siltaa pitkin Siuntionjoen yli. Siltaa kummempia todisteita paikalla ei enää näkynyt.

Kävin kirjastossa lainaamassa muutamia Siuntion historiaa käsitteleviä kirjoja, ja niistä selvisi, että silta ei ole ollut maantie-, vaan rautatiesilta. Junaradan kulkureittiä on siis tällä kohtaa muutettu, ja nyt junat kulkevat valtavaa betonisiltaa pitkin maantien ja joen yli vanhan sillan pohjoispuolella.

Katsellessani tietokoneelta satelliittikuvia alueesta, huomasin raiteiden vanhan kulkureitin hahmottuvan edelleen maastossa – nykyisen radan ja Siuntionjoen välissä. Kirjastosta lainaamani opus tiesi kertoa, että rata vedettiin tällä muutaman kilometrin osuudella aikoinaan uudelle reitille radan sähköistämisen yhteydessä vuosina 1984 - 1992. Vanha rata oli turhan mutkainen uusille nopeille junille, ja nyt rata kulkeekin vain loivasti kaarrellen viereisen kallion läpi, kahden tunnelin kautta.

Ylhäällä kaarevasti kulkeva ruskea linja on uusi junarata,
joka aivan kuvan oikeassa reunassa sukeltaa tunneliin.
Etelästä pohjoiseen kulkeva musta linja on Siuntionjoki.
Raiteiden vanha linjaus ylittää joen etelämpää kuin uusi
ja jatkaa matkaansa keskellä peltoa.

Tänään paikan päällä käydessäni totesin, että vanhan junaradan pohja näkyy edelleen myös maan tasosta, jos osaa katsoa. Ja osasinhan minä, sillä olin varustautunut Googlen ilmakuvilla ja GPS:llä. Kävin läpi noin kaksi kolmasosaa reitistä, lopun käyn katsomassa myöhemmin.

Tältä siellä näyttää nyt, 20 vuoden jälkeen.
Maahan on jäänyt muutamia puisia ratapölkkyjä.

Vanha rautatiesilta, jonka alitse virtaa pieni puro.

Muutamista paikoista onnistuin löytämään vanhoja ratapölkkyjä,
mutta tässä lepäsivät ainoat näkemäni ratakiskot.

Kilometritolpassa on numero 21. En tosin tiedä onko tällaisia
koskaan ollut junaratojen varsilla. Ja tuo kakkonen näyttää
kummalliselta, oudon kiemuraiselta, voisiko olla venäläistä tekoa?
Helsinkiin tästä on vajaat 50 km, Siuntioon muutama,
mutta ehkäpä Kirkkonummelle juurikin parikymmentä.

Olin jo viime kesänä ihmetellyt tätä hiekkatien vieressä
näkyvää jykevää tunnelia, jonka alitse virtaa
pienen pieni puro. Eikö vähempi olisi riittänyt?
No ei, jos ylitse kulkee rautatie.

 Ilmakuvassa keskellä näkyy junaradan vanha reitti: keskellä
kuvaa luoteesta kaakkoon. Kuva on ilmeisesti otettu
muutamia vuosia sitten.

Tämä kuva on otettu kohdassa, jossa junaradan reitti ylittää
tien, (vrt. ylempi kuva) kohti itä-kaakkoa. Vaikka ilmakuvassa
vielä näkyy selvästi pöheikköä entisen radan kohdalla, nyt
sitä ei enää ole. Pusikot on ilmeisesti raivattu matalaksi,
osaksi peltoa. Kaikki on katoavaista.

Paluumatkalla huomasin tien viereisellä korkealla kalliolla jotakin mustaa, massiivista ja kiiltävää. En tiedä muista aikuisista, mutta ainakin minun on jotenkin ihan pakko käydä katsomassa tuollaiset asiat. Musta mötikkä paljastui höyryveturin piipun yläosaksi. Tällä piipun leveällä yläosalla on varmasti jokin nimikin, jota en kylläkään tiedä. En tiedä edes tämän leveämmän osan tarkoitusta, mutta sen tiedän, että sellainen höyryvetureissa usein on.

Piipun ylin osa on poistettu ja sen tilalla on
sadesuojana peltinen kansi. Kannen päällä
tönöttää painona puupölkky.

Tästä metallisesta piipunosasta oli rakennettu grillin savupiippu. Hieno! Sääli, ettei grilliä ollut käytetty pitkiin aikoihin, päätellen tulipesässä kasvavasta sammaleesta ja harmaantuneesta halkopinosta. Maisematkin tältä grillipaikalta olivat sitä luokkaa että ei paremmasta väliä. Paikalta näkyi myös vanhalle rautatielle.

Grilli oli piipun lisäksi varustettu myös numerokyltillä, joten nettiä käyttävälle salapoliisityö oli helppoa: kyltti (ja siis mitä ilmeisimmin myös piippu) on kuulunut suomalaiseen Tk3-höyryveturiin, jollaisia valmistettiin suomessa 1920-luvun lopulta 1950-luvun alkuun. Kevyen tavaraliikenneveturin pituus oli 16 metriä ja sen lempinimi oli Pikku-Jumbo. Kyseinen yksilö kuuluu sarjan alkupäähän, joten se on valmistettu 1920-luvun lopussa Tampellan tai Lokomon tehtailla. Sotien jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle 24 kappaletta Pikku-Jumboja osana sotakorvauksia, siis suuren osan siihen mennessä valmistuneista Tk3-vetureistaan. Luovutettujen vetureiden numeroista en löytänyt tietoa.

Pikku-Jumbo 1152, alias Santeri, Suomussalmen keskustassa.

Pikku-Jumboja on vielä jokunen jäljellä ympäri maailmaa. Kaikki ne ovat jo eläkkeellä, joko koristeina tai vetämässä turisteilla täytettyjä museojunia muutamien kilometrien matkoja. Yhden yksilön piippu katselee entiselle radalle, jota se varmasti itsekin on joskus tarmokkaasti puhissut.