Paikallishistoriaa

Asuessamme vielä edellisessä osoitteessamme asui saman kadun varrella, melkein tien päässä, tuttavaperheemme. Juttelin kerran perheen isän kanssa, ja kävi ilmi, että tämä ei ollut koskaan käynyt kyseisellä kadulla postilaatikoitaan pitemmällä. He olivat asuneet alueella yli puoli vuosikymmentä.

Minä olin tänään neljä tuntia pyöräilemässä ja tutustumassa kotiseutuumme. Löysin viehättävän järven, joka sijaitsi luonnonsuojelualueella, jonka olemassa oloa en edes tiennyt. Järven olin toki nähnyt kartalla.

Ajelin takaisin päin Sjundbyn linnan editse. Pysähdyin vilkaisemaan erästä jyrkästi taivasta kohti kohoavaa kallioseinämää, sillä olin aiemmin kuullut, että alueella on useampiakin luolia. Noh, luolaa en löytänyt, mutta juuri kun olin lähdössä kotiin päin, tietä pitkin pyöräili teini-ikäinen tyttö, joka oli ajellut minua vastaan vähän aiemmin. Tuolloin huomasin, kuinka tyttö vilkaisi minua jotenkin epäluuloisesti, vain silmiään kääntäen. Niinpä en nyt kehdannut lähteä heti tytön perään, olisi raukka luullut että seuraan häntä (olenko kertonut sen, kun edellisen koiramme kanssa vihelsin lenkillä myöhään illalla tätä tulemaan luokseni, niin edellämme kulkenut nuori nainen lähti juoksemaan pakoon?)

Ajoin siis vain lyhyen matkan ja poikkesin eräälle mielenkiintoisen näköiselle sivutielle. Se johti joen rantaan, jolla yllätyksekseni törrötti jykevä kivijalka. Talon kivijalka se ei ollut, vaan sillan perustukset. Kun aikani mittailin paikkaa silmilläni, huomasin vastarannalla vastaavanlaisen massiivisen kivirakennelman. No sitähän oli vielä poikettava katsomaan ennen kotiin lähtöä.

Sillan toisen pään rauniot näkyvät vastarannalla puiden
takana – kuin inkatemppelin jäänteet sademetsässä.
(Tämä saa minut tuntemaan itseni suureksi seikkailijaksi)

Ilmiselvästi tie on aiemmin mennyt tästä yli eikä kiertänyt sellaista outoa s-mutkaa kosken ylittävän puusillan kautta kuin nykyään. Yritin keksiä miksi jykevän näköiset ja yhä ryhdikkäästi seisovat maantiesillan päädyt oli sillä tavalla hylätty. En osaa edelleenkään sanoa, täytynee kartan kanssa perehtyä asiaan. Entä missä on junarata kulkenut ennen kuin nykyistä, ilmeisen modernia junasiltaa oli olemassa? 

Ainakin vastauksen erääseen kysymykseen sain palatessani vastarannan siltaraunioilta takaisin. Äkkäsin nimittäin erään kukkulan laella maassa suuren syvennyksen ja sen pohjalla kolon. No perhana, venäläinen bunkkerihan se siinä!

Suuaukko oli peittynyt melkein kokonaan.

Kamera mahtui mukavasti suuaukosta sisään.
Vastapäisellä seinällä ampuma-aukko.

Ja niin mahtui itse kuvaajakin, kun vähän yritti. Bunkkeri paljastui
kysymysmerkin muotoiseksi, siinä oli L:n muotoinen eteiskäytävä
ja sen jälkeen "huone" josta oli ampuma-aukot sisäänkäynnille
sekä hylätylle sillalle. Kuvassa käytävän ja huoneen välinen
oviaukko.

Myös sillalle päin oleva ampuma-aukko oli peittynyt lähes näkymättömiin.
Sisältä päin otettu kuva samasta aukosta ei jostain syystä onnistunut.

Bunkkerin sijainti sekä ampuma-aukon suuntaus kertoivat sen, että ainakin vielä venäläisten aikana nyt hylätty silta on ollut käytössä.

Uusi puhelimeni osoittautui taas näppäräksi vempeleeksi. Käyttöä löytyi niin Googlen kartoille, GPS:lle, kameralle kuin taskulampullekin. Puhelintoiminnolle myös, sillä tuttuun tapaan ollessani jo lähes kotiportailla asti rakas puolisoni soitti ja huolehti missä minä oikein olin.

- En minä postilaatikoita kauempana ole, vastasin.

Fleksauksesta vielä

Nykyään, kun syömisestä on tullut ihmeellisen hifistelevää ja jopa uskontoa lähentelevää vakaumuksellista toimintaa, on ilmeisesti jotenkin vanhanaikaista ja epäcoolia olla kuulumatta johonkin tällaiseen syömis-ääriliikkeeseen. Mutta nyt on historian alkuhämäristä periytyvä syömistapa "syödään mitä tekee mieli tai mitä sattuu olemaan" nimetty myös moderniksi vakaumukseksi. "Vapise karppaus", lehdessä julistettiin, "nyt tulee fleksaus". Että siis ruokavalio, jossa syödään aina kasvisruokaa, paitsi silloin kun syödään liharuokaa, on todella radikaalia.

Jäämme jännityksellä odottelemaan, millaiseksi ääri-ilmiöksi nimetään sellaisten ihmisten elämäntapa, jossa liikutaan joskus yksityisautolla ja joskus julkisilla. Ja sitten pakkaa hämmentävät vielä ne hihhulit, jotka saattavat toisinaan liikkua esimerkiksi polkupyörällä. Huh huh! Eikö sitä osata pysyä kastissa, mitä?

Entäs sitten pukeutuminen? Saako yhtenä päivänä käyttää hupparia ja toisena kauluspaitaa? Ja jos kaapista löytyy sekä löysät housut että pari tiukempaa housumallia, niin johan menee ihmisen lokeroon laittaminen todella vaikeaksi. Tai ihminen, joka harrastaa välillä kotimaan matkailua, välillä taas suuntaa reissunsa kaukomaille.

Paras siis tuomita tuollaiset lokerosta toiseen hyppivät ihmiset omaksi oudoksi ryhmäkseen, joka ei ymmärrä, että pukeutuminen, autolla ajaminen, syöminen ja ylipäätään kaikki toiminta ovat ennen kaikkea kannanottoja ja oman vakaumuksen julistuksia. Ja niistä ei sitten saa poiketa! Ei ihminen saa sekä syödä että olla syömättä lihaa! Jokainen tarvitsee leiman otsaansa, jonka mukaan muut ihmiset voivat hänet sitten tuomita.

Jostain Vantaalta on nyt löydetty lihaa vain joskus syövä ihminen (alla kuvassa), ja nyt häntä on jo haastateltu Ilta-Sanomiin. Myöhemmin todennäköisesti myös teeveen keskusteluohjelmat repivät hänet vieraakseen ja haastattelevat kummeksuen, ja pölyn hieman laskeuduttua sovinnaistempien naistenlehtien toimittajat tekevät saman perässä.

Kyllä tässä entisajan ihminen pyörittelisi päätään. Ja niin pyöritellään päätä täällä Fallissakin, jonne uudet tuulet eivät aina ensimmäisenä puhaltele. No, ehkä mekin ajan myötä ymmärrämme tämän asian tärkeyden.

Tämä ihminen, jonka nimeä en tässä mainitse, on saanut kuvansa uutisiin,
sillä hän syö sekä liharuokaa että lihatonta ruokaa. Huomaa pukeutuminen
mustaan sekä nahkainen niittiranneke hihhuliruokaa
pitelevässä kädessä.

Räppiunelmia

Olen alkanut räppäämään. Ensin olen kirjottanut tietokoneelle tekstejä. Sen jälkeen tein iskän tietokoneella musiikit ja seuraavaksi äänitimme lauluraidan. Kun olen saanut kaikki yhteen, laitan räppini youtubeen.

Tässä on suosikkibiisini tällä hetkellä:



Toivottavasti Elastinen joskus lukee blogiamme tai löytää youtubesta biisini!

Ruokaa ja aikuisuutta

Eilen tulivat lihat. Melkein 9 kiloa onnellista Hereford-karjan luomulihaa Inkeren tilalta perttelistä. Hurjan paljon lihaa kerralla. Laitoin pienempiin pusseihin ja pakkaseen. Olipas aivan erinäköistä lihaa kuin tavan tarjousliha. Punaista, siistiä ja raikkaan hajuista (jos kuollut eläin nyt voi raikkaalta haista).

Essi kommentoi, että miks me noin paljon lihaa ostettiin, kun eihän me edes syödä lihaa! Kyllä me syödään. Perheemme ruokavalio on saanut vihdoin nimen: olemme fleksaajia! Se on oiva uusi trendi, jossa ihmiset yrittävät syödä lihan sijasta enemmän kasviksia. Että ihmiset olisivatkin sekasyöjiä eivätkä lihansyöjiä. Artikkelissa esiteltiin aivan uusi ajatus siitä, että grilliin voisi makkaran ja lihan sijasta laittaa maissia, omenaa, ananasta, lohta ja broilerinakkeja. Vihdoin tiedämme keitä me olemme... kummalliset grillausmieltymyksemme ovat saaneet vihdoin selityksen. Olemmeko silti kuitenkin vielä normaaleja, kun grillaamme myös esim.bataattia, kesäkurpitsaa, sipulia, paprikoita, tomaatteja, polentaa, herkkusieniä ja banaaneja?

Aivan uskomatonta...

Eilen sain myös raparperia. Kiitos treenikaverilleni. Nyt puuttuu enää Mehu-Maija, jolla niistä voisin tehdä mehua. Mutta en jotenkin näe itseäni mehustajana. En osaa pullottaa ja varsinkin se pullojen pesu on jotenkin liian työlästä. Janne tekee meillä lasten kanssa yleensä simatkin - ja hyvää tekeekin! Itse olen kerran kokeillut tehdä siideriä opiskelukämpässä jonkin valmiin ainespussin avulla, mutta se nyt oli ihan katastrofi. Muistan silloin ihmetelleeni, että miksei kaikki tee itse kotona siideriä, kun se tulisi paljon halvemmaksi! Nyt tiedän.

Raparpereistä olen aikasemmin tehnyt piirakkaa. Keittänyt ensin sosetta ja täyttänyt piirakan soseella. Vaniljajäätelön kanssa taivaallista! Raparperia on vaan ehkä pikkusen liikaa... ehkä voisin etsiä jonkin hyvän hilloreseptin? Raparperihilloke kuulostaa siltä, että sitä voi kerralla tehdä enemmänkin ja se saattaa säilyä pidempään kuin piirakka. Niin nelikymppistä...

Janne oli leikannut HS:n kolumnin Keski-iän virsi jääkaapinoveen. Siinä sanotaan, että "vastoin nuoleskelevan vanhusnaistenlehdistön yrityksiä keski-ikä ei tarkoita viisikymppistä vaan nelikymppisiä kansalaisia". Löysin itseni artikkelin kuvauksista: "aikuisuus on sitä, että käydään töissä ja keitetään spagettia viideltä..." osui! "Kerran viikossa keski-ikäinen harrastaa selkäkipujensa takia liikuntaa" - osui! paitsi, että mun ohjeissa sanotaan että joka päivä. "Jos keski-ikäisen kanssa haluaa keskustella, voi valita kolmesta aiheesta: remontti, lapset, pihakasvit." Tiedätte siis, mitä aihepiiriä tämän blogin kirjoitukset ovat...
-e

Lentävät pirulaiset

Olohuoneen ikkunasta auennut metsämaisema oli koko lailla ikävän näköinen, ja vielä ikävämmältä se näytti läheltä katsottuna. Tälle metsäkolkalle ei ollut kenties koskaan Suomen vallan aikana tehty yhtään mitään, ja metsä oli täynnä kaatuneita ja pystyyn kuolleita runkoja, kituvia puita sekä kuivia, joka puolelle törröttäviä oksia. Aluskasvillisuutta ei ollut ja metsä oli kolkko, pimeä, vaikeakulkuinen ja luotaantyöntävä.

Vallitseva väri on ruskea.

Pojat auttoivat.

Nyt metsässä on puuhailtu muutama päivä, ja pihallemme näkyvä osa alkaa näyttää jo mukavasti paremmalta. Puiden kuivat oksat on leikattu ja pystyyn kuolleet sekä kituuttavat puut kaadettu. Suurin osa rungoista ja oksista on kuljetettu pois: hyväkuntoiset rangat säästettäväksi, huonokuntoiset läjään silmien ulottumattomiin ja oksat joko koneella murskeeksi tai kauemmaksi läjään. Suuria, hyväkuntoisia puita voisi vielä metsänhoidon nimissä kaataa, mutta siitä keskustellaan ensin tontin omistajan kanssa.

Aluskasvillisuutta ei tietenkään vielä ole metsänpohjalle ilmaantunut, mutta loppukesästä tilanne voi olla jo toinen, viimeistään tulevina kesinä. Nyt sinne nimittäin paistaa jo aurinkokin.

Haketta syntyi tänään noin kolme ja puoli laatikollista.

Nyt metsään paistaa jo aurinko. Etualalla noin 50 rangan pino.
Niistä syntyy ehkä vielä jotakin jännää...

Tänään maanantaina oli myös sikäli merkittävä päivä, että itikat saapuivat. Aamupäivällä niitä oli jo muutama, illansuussa jo lähes kiusaksi asti. Ensimmäiset purematkin on jo saatu.

Satokausi alkanut

Miten tämä kaikki aina tapahtuu niin yllättävän nopeasti?

Ensin on lunta maassa niin, että mahaa myöten saa lumessa kahlata.

Sitten lorisee ja lirisee joka puolella ja maata alkaa näkyä.

Lopulta tulee aavistus vihreästä ja keltaisia ja sinisiä pikkuläiskiä. Parin aurinkoisen päivän ja yhden sateisen yön jälkeen kaikkialla on vihreätä ja ilman täyttää lintujen karjuntaa!

Nyt jo toukokuun puolella saa sitten kerätä satoa: nokkoset on nyt just sopivia poimittavaksi - pitää vaan etsiä joku hyvä nokkosletturesepti ja kuulin juuri, että niitäkin voi friteerata! Joku vanha raparperijuurakko on myös hakusessa, haluaisin niitä pihalle johonkin nurkkaan. Opettelin just viime keväänä hyvän raparperisosepiirakan tekemään... Korvasieniä löytyy aika hyvin, niitä en vaan itse uskalla käyttää enkä kotona prosessoida, mutta onneksi tiedän osoitteen, jossa niitä arvostetaan :-)

Aivan uskomatonta joka kevät! Se tuntuu vähän samalta kuin synnytys ja uuden lapsen saaminen. Kuvittelee, että oon mä jo ton ihmeen nähnyt, mutta kuitenkin tämä uusi ihme on vähintään yhtä suuri ihme kuin edeltäjänsäkin! Onpas elämä hienoa! Tämän saman ihmettelyn, ihastelun ja luonnosta nauttimisen kun saisin lapsilleni siirrettyä, niin niillä eväillä pääsee jo elämän ytimeen kiinni! -e

Tapahtui kerran Helsingissä

Ilta oli ollut unelmien täyttymys. John ja Emilia olivat odottaneet illalta paljon, ja totisesti tuo ilta oli ollut molempien odotusten arvoinen. Tavattuaan Stockmannin kellon alla he olivat käyneet kuuluisassa kahvilassa tavaratalon ylimmässä kerroksessa ja ihastelleet käsikkäin lumoavan kaunista loppusyksyn auringonlaskua. Tämän jälkeen he olivat käyneet katselemassa koruosaston antia, ja olipa Emilia jopa sovittanut erästä uskomattoman kaunista kultasormusta sormeensa. Ei heillä tietenkään ollut pienintäkään aietta ostaa tuota tyyristä mutta ah niin ylellisen kaunista jalokivin koristeltua korua, mutta sen sijaan Emilia oli pannut merkille jotakin: Johnin keskittyneen ja tarkkaavaisen ilmeen, kun sormuksen oikeaa kokoa Emilian siroon käteen kokeiltiin. Emilia kyllä tunsi tuon ilmeen komean kersanttinsa kasvoilla: tuo ilme, nuo viiruun menevät silmät ja tuo kurtistuva otsa hänellä ilmenivät aina silloin, kun tämä painoi jotakin tärkeää pysyvästi mieleensä; jotakin, jota ei olisi varaa unohtaa ja jolle olisi tulevaisuudessa vielä käyttöä.

Emilian vatsaa oli kutkuttanut koko illan tuosta tapauksesta lähtien. Hän ei kylläkään melkein uskaltanut myöntää ajatusta edes itselleen, saati puhua siitä muille – viimeisenä Johnille. Tai ehkä kuitenkin Johnin siskolle Marylle, josta oli näiden kuukausien aikana pikkuhiljaa muodostunut Emilian sydänystävä. Ja jotenkin Johnin siskon hyvä luonne ja rauhallinen olemus olivat vain vahvistaneet Emilian uskoa Johnin hyvyyteen. Tämän perhe todella oli aatelinen, muutenkin kuin vain sukujuuriltaan.

Ja nuo kuukaudet Johnin kanssa olivat varmasti olleet Emilian elämän ihanimmat! Tuo uljas kersantti, jonka kaltaisesta komeasta herrasmiehestä nuori nainen oli koko nuoruutensa unelmoinut, käveli nyt ihka elävänä hänen käsikynkässään. Nuorempana Emilia ei mitenkään olisi voinut uskoa haaveidensa kuunaan käyvän toteen, mutta niin vain he nyt kulkivat yhdessä läpi tämän sateisen laitakaupungin puiston. Onni oli ollut Emilialle suosiollinen.

Mutta entä tästä eteenpäin, tyttö mietti. Olisiko nyt aika tehdä ehdotus… Ei, se olisi kerta kaikkiaan sopimatonta. Mutta toisaalta, elettiinhän nyt aivan uudenlaisia aikoja, aivan erilaisia kuin heidän vanhempiensa ollessa nuoria. Todellakin: nyt, nyt voisi olla sen aika, Emilia ajatteli, mutta empi vielä ajatuksissaan. Vai eikö sittenkään…

Juuri silloin kohtalon koura puuttui tilanteeseen, mutta tällä kertaa tilanteeseen sopivalla, lempeällä ja hellällä otteella. Ajatuksiinsa uppoutuneen Emilian kenkä osui puistikon valaisimien luoman hämyisän valaistuksen katveessa erään jyhkeän tammen juurakkoon, jolloin tämä oli menettää tasapainonsa. Johnin salamannopeat refleksit pelastivat kuitenkin nuoren naisen kaatumiselta, ja mies tarttui jäntevillä käsivarsillaan entistä lujemmin nuoren ihastuksensa norjan vartalon ympärille – jopa niin lujasti, että sitä olisi tietyissä piireissä pidetty säädyttömänä. John oli kuitenkin rintamalla oppinut luottamaan vaistoihinsa ja toimimaan tiukoissa tilanteissa ajatustakin nopeammin. Eipä hän turhaan ollutkaan taisteluryhmänsä johtaja.

Ja nyt, nyt viimein he olivat sylikkäin – tuossa vartaloiden täydellisessä asetelmassa, jossa nainen sai tuntea itsensä naiseksi ja mies mieheksi. Vääjäämättä laskeutuvan yön hämärässä he näkivät vielä juuri ja juuri katsoa toisiaan silmiin, ja kuin alkukantaisten vaistojen ohjaamina heidän päänsä ja huulensa lähentyivät toisiaan, kunnes koskettivat toisiaan.

Se oli tapahtunut. Ensisuudelma.

Mäyrä - Suomen vastine koalalle

Olipa taas mukavaa käydä koiran kanssa pitkällä lenkillä. En tosin tänään, vaan toissailtana, mutta kiireiden ja väsymyksen vuoksi kirjoittelen tänne vasta nyt. Heti alkajaisiksi kuulimme käen kukkuvan lähipuussa, ja onnistuin jopa näkemään sen, mitä ei olekaan ennen tapahtunut. Onkohan muilla käillä tapana kukkua kolme-neljä ensimmäistä kukkumista "kuk-kwoo", ja vasta sen jälkeen oikeaoppisesti "kuk-kuu"?

Junaradan ylittävällä sillalla huomasin jonkin eläimen lähestyvän. Aluksi näin siitä pelkän selän ja luulin sitä kissaksi. Otuksen lähestyessä pulleaa selkää tuli yhä enemmän näkyviin ja arvelin sen sittenkin olevan koira, kunnes eläimen kokonaan näkyessä mustavalkoinen kuono paljasti sen mäyräksi.

Mäyrä on kumma eläin, sillä kuten aikaisemminkin olen huomannut, se ei tunnu näkevän juuri mitään eikä haistavankaan kovin hyvin. Ihme, että moinen hidas ja huonosti ympäristöään havainnoiva otus voi ylipäätään selvitä Suomen luonnossa.

Muistin taskussani olevan kameran – nyt pääsisin hienosti ikuistamaan siltaa ylittävän metsäsian. Laskin kädessäni olevan vesipullon sillan kaiteelle, klonks, jolloin mäyrä äkkäsi meidät ja säntäsi tuhisten pois. Höh.
Jilla puuhaili omiaan ja haisteli koko ajan omia juttujaan, eikä huomannut koko tapausta. Vasta kun tulimme kohdalle, jossa mäyrä oli käynyt, Jilla haistoi sen ja alkoi kiinnostua. Koira lienee melkein yhtä hömelö kuin mäyräkin.

Kävelimme muutaman kymmenen metriä eteenpäin ja kaarsimme traktoriuraa pitkin oikealle, jolloin metsään paennut puolisokea mäyrä käveli vastaamme uudelleen. Nyt mäyrä ja Jilla huomasivat toisensa yhtäaikaa, ja alkoi hillitön takaa-ajo, joka tosin jäi vain Jillan remmin mittaiseksi.

Kotiin palattua askelmittari näytti reilua kahtatoista kilometriä.

Jos tässä kuvassa olisi ääni, voisi kuulla käen kukkuvan.

Junaradan eteläpuolella löytyy maisemaa, joka on varmasti
näyttänyt täsmälleen samalta jo vuosisatoja.
Lukuun ottamatta tuota radiomastoa oikealla.

Illat ovat jo valoisia, kuva on otettu kymmenen jälkeen illalla.

Jaakon juhlat

Tänään siis olivat Jaakon lastenkutsut. Niissä merkeissä päivä onkin sitten mennyt, vaikka itse kemut kestivätkin vain kaksi tuntia. Aamupäivä leivottiin ja siivottiin, sitten syötiin hätäisesti, ja pian vieraat jo tulivatkin. Aluksi pelattiin jalkapalloa, hypittiin trampoliinissa ja odotettiin viimeistä vierasta, mutta sitten siirryttiin sisään leikkimään, syömään ja jakamaan lahjat. Lapsilla oli hauskaa.

Synttäreiden jälkeen olikin sitten aika voipunut olo, paitsi lapsilla, jotka pelailivat pelilöitä sillä välin kun aikuiset ottivat ettonet.

- Huh huh, sanoo Elina, joka tuli kaksi tuntia sitten koiratapaamisesta ja nousi juuri sohvalta.

Jalkapalloa

Pullonpyöritystä. Se johon pullo osoitti, sai ojentaa
Jaakolle lahjan.

Ruokapöydässä.

Vauhdikas peli ilmapalloilla. Hirvi ei ole vielä valmis.

Vihaisia lintuja ja iloisia lapsia!

Tänään juhlitaan Jaakon syntymäpäivää! Oemme leiponeet suklaakakkua ja täytekakkua. Täytekakussa on sininen angry birds kuvana. Jaakko ja Jussi ovat tehneet vartaita. Leikkejäkin on tiedossa. Harmi vain, ettei meillä ole vihaisten lintujen munia. = (

Tässä kuva kakusta = )

-Essi

Keväisiä kuvia

Kivoja keväisiä kuvia tallentuu muistikortille sellaista tahtia, ettei jokaisesta riitä tarinaa. Kuvat puhukoot puolestaan. No okei, kuvatekstit myös.

Vappuaattona koululaisilla ja eskarilaisella oli koulupäivä, ja
me muut kävimme sillä aikaa nauttimassa
aamukahvit ja -mehut metsässä. Aurinko paistoi.

- Missä mun keksit on? Unohtuiko ne?

Leppäkerttuja on bongattu tänä keväänä todella paljon.

Y-juna Karjaa - Helsinki

Maalaisromantiikkaa kai tämäkin.

- Jos kuvaajasetä nyt lähtisi, niin pääsisin pesänrakennuspuuhiin.

Me - go - bed - now,  me - is - sleepy.

Kesä on ihan kohta täällä. Kro-aaakkk!

Tänään Elinalla on ollut superraskas päivä. Voi raukkaa.

Onneksi kohta alkaa kesä ja loma. Kevät on tänäänkin edistynyt huimaa vauhtia. Alla kuva tonttimme toisesta, yhä maassa sinnittelevästä lumiläntistä. Vähiin käy ennen kuin häviää kokonaan. Sitten se onkin vain menneen talven lumia.

Toinen tänään bongattu kevään merkki oli nurmikon kulotus, jota naapurimme harrasti. Emmepä olleet ennen moista tuliesitystä päässeet ihailemaan. Savu oli melkoinen. Onneksi tuli ei levinnyt metsään. Ehkä mies tiesi mitä teki.

Tänään oli myös historiallinen päivä, sillä maakellarin rakentaminen alkoi. Tai no, revin pohjamuovit viime syksynä tyhjennetystä takapihan vesialtaastamme ja tutkin maaperää. Tarkoitus oli näin aluksi selvittää, tarvitaanko kellarin perustusten alle salaojitus vai ei.
Nimittäin: salaojat tarvitaan, jos maaperä ei ime tehokkaasti vettä eli on esimerkiksi savista. Jos taas maa on vettä läpäisevää hiekkaa, salaojitusta ei välttämättä tarvita. Mikäli kellari varustetaan salaojilla, salaojaputkien tulisi luonnollisesti viettää kellarista poispäin. Se taas meidän tapauksessamme vaikuttaa siihen, kuinka ylhäällä kellarin lattia voi olla, sillä kellarin takana on tasamaata ja lattian on oltava sitä ylempänä. Mitä alempana kellarin lattiataso on, sitä paremmin tila pysyy viileänä ja sitä alemmas vastaavasti myös katon voi asentaa, ja näin kellari sulautuu maastoon paremmin.

Ja mitä tämä lapiolla suoritettu pohjatutkimus paljasti? Sen, että hiekkaa on jonkun matkaa, mutta sitten alkaa tiiviimpi maa. Höh. Onko siinä nyt sitten tehokkaasti vettä läpäisevä maaperä vai ei?

Syy, miksi ryhdyin maakellariprojektin suunnittelun aloittamisen suunnittelusta lapionvarsihommiin, oli se, että sammakot olivat tunkeneet vanhasta tottumuksesta altaan pohjalle jääneen vesilirun täyteen kutupalleroita. Eivät raukat ymmärtäneet, että tämän kevään allasbileet on peruttu jo viime syksynä. Vähäinen lumien sulamisesta muodostunut vesimäärä oli haihtumassa uhkaavasti ja osa hyllyvästä pallolimasta oli jo jäänyt kuivalle maalle. Tartuimme siis lasten kanssa toimeen, äyskäröimme sammakonalkiot ämpäriin ja veimme kottikärryillä naapureiden ojaan heidän ilokseen. Pari sammakkoakin löytyi ja siirsimme ne siinä samalla.

Kuvassa keskellä oleva musta löllö on sammakonkutua.
Sitä oli 15 litraa. 

Jännä juttu muuten, että salamanterit eli pyrstösammakot, joita vielä viikko sitten oli altaassa enemmän kuin sammakoita, olivat nyt kokonaan hävinneet. Ovatko siis salamanterit älykkäämpiä kuin sammakot? Vai ovatko sammakot vain kotiseuturakkaampia? Vai onko tässä joku salaliitto?

Jurakaudella pyrstöliskot saattoivat kasvaa jopa
nelimetrisiksi. Kyllä olisi lummealtaassa ruuhkaa...
(kuva netistä)

Tavallisen rento lomapäivä

kivaa kun on uusi keppihevonen!

halusin samanlaisen keppihevosen kuin essillä. essi piirsi pään ja iskä sahasi sen lastulevystä. sitten tehtiin keppi. iskä sahasi senkin. pää ja keppi liimattiin yhteen ja liima sai kuivua yön. seuraavana päivänä se maalattiin. suitset tehtiin essin avulla narusta.

-eero

Ja iskä jatkaa: 

Onpa ollut puuhakas päivä. Aamupäivällä kävimme vapputorilla Kirkkonummella. Palattuamme kotiin siivosimme ja söimme hyvää grilliruokaa. Vieraat tulivat ja paistelimme pihalla munkkeja, jotka eivät olleet yhtään pahan makuisia. Vieraiden kanssa siirsimme myös pihakeinun etupihalta takapihan terassille. Vieraiden lähdettyä Elina siivosi pihaa kunnes lähti koirakouluun. Minä pykäsin pihalle uuden kiipeilytelineen villiviinille, edellinen oli nimittäin romahtanut. Pelasimme vielä Eeron kanssa jalkapalloa, kunnes tulimme sisään keittelemään puuroa. Ja pelaamaan Wiitä.

Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi keskeneräisiä projekteja vielä, nyt olen alkanut kehitellä ajatusta autotallin pikku parantelusta. Mutta ehkä siitä tarkemmin joskus myöhemmin. 

Kohta menen avaamaan saunan piipun pellin, virittelen tulen kiukaan alle ja alan patistaa lapsia nukkumaan, huomenna on koulupäivä. Elina raukalla on vielä koulutehtäviä tekemättä, saattaa mennä myöhään tänään.