Junaradan ylittävällä sillalla huomasin jonkin eläimen lähestyvän. Aluksi näin siitä pelkän selän ja luulin sitä kissaksi. Otuksen lähestyessä pulleaa selkää tuli yhä enemmän näkyviin ja arvelin sen sittenkin olevan koira, kunnes eläimen kokonaan näkyessä mustavalkoinen kuono paljasti sen mäyräksi.
Mäyrä on kumma eläin, sillä kuten aikaisemminkin olen huomannut, se ei tunnu näkevän juuri mitään eikä haistavankaan kovin hyvin. Ihme, että moinen hidas ja huonosti ympäristöään havainnoiva otus voi ylipäätään selvitä Suomen luonnossa.
Muistin taskussani olevan kameran – nyt pääsisin hienosti ikuistamaan siltaa ylittävän metsäsian. Laskin kädessäni olevan vesipullon sillan kaiteelle, klonks, jolloin mäyrä äkkäsi meidät ja säntäsi tuhisten pois. Höh.
Jilla puuhaili omiaan ja haisteli koko ajan omia juttujaan, eikä huomannut koko tapausta. Vasta kun tulimme kohdalle, jossa mäyrä oli käynyt, Jilla haistoi sen ja alkoi kiinnostua. Koira lienee melkein yhtä hömelö kuin mäyräkin.
Kävelimme muutaman kymmenen metriä eteenpäin ja kaarsimme traktoriuraa pitkin oikealle, jolloin metsään paennut puolisokea mäyrä käveli vastaamme uudelleen. Nyt mäyrä ja Jilla huomasivat toisensa yhtäaikaa, ja alkoi hillitön takaa-ajo, joka tosin jäi vain Jillan remmin mittaiseksi.
Kotiin palattua askelmittari näytti reilua kahtatoista kilometriä.
Jos tässä kuvassa olisi ääni, voisi kuulla käen kukkuvan. |
Junaradan eteläpuolella löytyy maisemaa, joka on varmasti näyttänyt täsmälleen samalta jo vuosisatoja. Lukuun ottamatta tuota radiomastoa oikealla. |
Illat ovat jo valoisia, kuva on otettu kymmenen jälkeen illalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti