Ilta oli ollut unelmien täyttymys. John ja Emilia olivat
odottaneet illalta paljon, ja totisesti tuo ilta oli ollut molempien odotusten
arvoinen. Tavattuaan Stockmannin kellon alla he olivat käyneet kuuluisassa kahvilassa
tavaratalon ylimmässä kerroksessa ja ihastelleet käsikkäin lumoavan kaunista loppusyksyn
auringonlaskua. Tämän jälkeen he olivat käyneet katselemassa koruosaston antia,
ja olipa Emilia jopa sovittanut erästä uskomattoman kaunista kultasormusta sormeensa.
Ei heillä tietenkään ollut pienintäkään aietta ostaa tuota tyyristä mutta ah niin
ylellisen kaunista jalokivin koristeltua korua, mutta sen sijaan Emilia oli pannut
merkille jotakin: Johnin keskittyneen ja tarkkaavaisen ilmeen, kun sormuksen oikeaa
kokoa Emilian siroon käteen kokeiltiin. Emilia kyllä tunsi tuon ilmeen komean kersanttinsa
kasvoilla: tuo ilme, nuo viiruun menevät silmät ja tuo kurtistuva otsa hänellä ilmenivät
aina silloin, kun tämä painoi jotakin tärkeää pysyvästi mieleensä; jotakin, jota
ei olisi varaa unohtaa ja jolle olisi tulevaisuudessa vielä käyttöä.
Emilian vatsaa oli kutkuttanut koko illan tuosta tapauksesta lähtien.
Hän ei kylläkään melkein uskaltanut myöntää ajatusta edes itselleen, saati puhua
siitä muille – viimeisenä Johnille. Tai ehkä kuitenkin Johnin siskolle Marylle,
josta oli näiden kuukausien aikana pikkuhiljaa muodostunut Emilian sydänystävä.
Ja jotenkin Johnin siskon hyvä luonne ja rauhallinen olemus olivat vain vahvistaneet
Emilian uskoa Johnin hyvyyteen. Tämän perhe todella oli aatelinen, muutenkin kuin
vain sukujuuriltaan.
Ja nuo kuukaudet Johnin kanssa olivat varmasti olleet Emilian elämän
ihanimmat! Tuo uljas kersantti, jonka kaltaisesta komeasta herrasmiehestä nuori
nainen oli koko nuoruutensa unelmoinut, käveli nyt ihka elävänä hänen käsikynkässään.
Nuorempana Emilia ei mitenkään olisi voinut uskoa haaveidensa kuunaan käyvän toteen,
mutta niin vain he nyt kulkivat yhdessä läpi tämän sateisen laitakaupungin puiston.
Onni oli ollut Emilialle suosiollinen.
Mutta entä tästä eteenpäin, tyttö mietti. Olisiko nyt aika tehdä ehdotus…
Ei, se olisi kerta kaikkiaan sopimatonta. Mutta toisaalta, elettiinhän nyt aivan
uudenlaisia aikoja, aivan erilaisia kuin heidän vanhempiensa ollessa nuoria. Todellakin:
nyt, nyt voisi olla sen aika, Emilia ajatteli, mutta empi vielä ajatuksissaan. Vai
eikö sittenkään…
Juuri silloin kohtalon koura puuttui tilanteeseen, mutta tällä kertaa
tilanteeseen sopivalla, lempeällä ja hellällä otteella. Ajatuksiinsa uppoutuneen
Emilian kenkä osui puistikon valaisimien luoman hämyisän valaistuksen katveessa
erään jyhkeän tammen juurakkoon, jolloin tämä oli menettää tasapainonsa. Johnin
salamannopeat refleksit pelastivat kuitenkin nuoren naisen kaatumiselta, ja mies
tarttui jäntevillä käsivarsillaan entistä lujemmin nuoren ihastuksensa norjan vartalon
ympärille – jopa niin lujasti, että sitä olisi tietyissä piireissä pidetty säädyttömänä.
John oli kuitenkin rintamalla oppinut luottamaan vaistoihinsa ja toimimaan tiukoissa
tilanteissa ajatustakin nopeammin. Eipä hän turhaan ollutkaan taisteluryhmänsä johtaja.
Ja nyt, nyt viimein he olivat sylikkäin – tuossa vartaloiden täydellisessä
asetelmassa, jossa nainen sai tuntea itsensä naiseksi ja mies mieheksi. Vääjäämättä
laskeutuvan yön hämärässä he näkivät vielä juuri ja juuri katsoa toisiaan
silmiin, ja kuin alkukantaisten vaistojen ohjaamina heidän päänsä ja huulensa lähentyivät
toisiaan, kunnes koskettivat toisiaan.
Se oli tapahtunut. Ensisuudelma.
Jos se kersantti nyt tulis sieltä koneen äärestä haaveilemasta tänne yläkertaan...
VastaaPoista